DS-pelikokemus - Infinite Space

Ostin Infinite Spacen jo aikaa sitten, muistaakseni viime vuoden loppupuolella. Innoituksen sain 4chanista, jossa osa ihmisistä kehui peliä erittäin loistokkaaksi avaruusoopperaksi, joten pakkohan siihen oli itse tutustua. Myös huokea hinta auttoi asiaa, maksoin pelistä muistaakseni 29€ Play.comissa.

Infinte Spacen päähenkilönä toimii Yuri-poika, joka tahtoo kovasti seikkailla avaruudessa. Heti alussa hän saakin apua avaruuspiraattineito-Nialta, joka toimii Yurin "lähettäjänä" avaruuteen, eli kustantaa hänelle pienen aluksen. Alussa pelaaja oppii lentämään eri planeettojen välillä sekä alustenvälisen taistelun salat. Hieman myöhemmin mukaan seikkailuun astuu Yurin sisko Kira, sekä kolossaaliset 150 muuta hahmoa, joita voi määrätä erilaisiin tehtäviin aluksella. Tarinaa pelissä on valtavasti, ja se kasvaa sopivin väliajoin - ensin pelaaja on loukussa avaruuden junttilassa, myöhemmin piirejä laajennetaan vähän enemmän ja Small Magellanic Cloud tulee tutuksi. Samaan aikaan ostetaan uusia aluksia, värvätään lisää ihmisiä miehistöön ja mätetään kivi-paperi-sakset -tyylistä meleesotaa piraatteja vastaan.

Yuri ja Nia lähtemässä avaruuteen

Ydinjuonen kuljettajina toimivat aluksi Epitaphit. Nämä mystiset kuutiot ovat haluttuja muinaismuistoja, ja Yuri on saanut haltuunsa yhden (jonka tosin universumin kovin piraattiäijä, Valantin, varastaa). Myös ilkeä ja jättimäisen suuri Lugovalos-valtio haluaa hankkia käyttöönsä Epitapheja, jonka takia lugovaloksen armada aikookin valloittaa koko tunnetun avaruuden ikeensä alle. Galaksien ja useiden ihmisten kohtalot kuljettavat sankariamme eteenpäin, kunnes koittaa pelin henkinen puoliväli - Yuri lähtee Large Magellanic Cloudiin eli ISOJEN POIKIEN GALAKSIIN, jossa hänet ja hänen miehistönsä vangitaan välittömästi kymmeneksi vuodeksi.

Vankilaplaneetalta tietenkin vapaudutaan pois ja omat varusteet sekä alukset saadaan takaisin. Samaan aikaan juoni alkaa puksuttaa taas eteenpäin kohtuullista ja tasaista vauhtia. Uusia aluksia, alusten osia ja aseita lyödään eteen runsaasti ja jokainen pelaaja varmasti saa tehtyä mieleisensä yhdistelmän. Itse suosin suurimman osan ajasta neljän battleshipin ja yhden anti-hävittäjäcruiserin käyttämistä, mutta loppuvaiheessa kavensin alusten määrän neljään ja vaihdoin cruiserin suurimman luokan lentotukialukseen. Tällä yhdistelmällä kaatuivat kolme viimeistä loppuvastustajaa kohtuullisen helposti, vaikka välillä tiukatkin hetket olivat lähellä.

Ei Infinite Space silti täydellinen ole. Peli lyö välillä eteen todella halpamaisia kuolemia, joita ei voi mitenkään tietää ennalta tai estää, jos sattuu valitsemaan väärän vaihtoehdon. Ainut keino suojautua pelin persehattuilulta, ja omalta peppukipeydeltä, on tallentaa peli usein. Pelissä ei myöskään ole minkäänlaista lokijärjestelmää, joten on todella ärsyttävää jatkaa pelaamista muutaman kuukauden jälkeen ja arvuutella, että mihin olikaan menossa. Loppuvaiheessa jouduin katsomaan kaksi kertaa walkthrougheista neuvoa, koska peli ei mitenkään neuvonut mihin useasta tusinasta planeettoja olisi pitänyt mennä, saatika olisiko pitänyt puhua jollekulle.

Todenmukainen kuva

Itse pelin pelaamiseen minulta meni n. 45 tuntia, josta varmaan 5-10 tuntia on turhaa grindausta ja DS:n päälläpitoa. Uskallan kuitenkin väittää, että jokaiselta ensikertalaiselta peliin menee vähintään 30+ tuntia, joka on mielestäni sopivan kohtuullinen aika DS-peliksi. Samalla pelaaja ehtii kiintyä huimaan henkilögalleriaan, jota verotetaan aika-ajoin sopivan dramaattisilla kuolemilla. Omia suosikkihahmojani olivat bishounen-amiraali Lord Roth, Regeinlandin Schneizerien veljekset (EX-LASER HOLY FUCK!), Lugovaloksen keisari sekä viimeisimpänä Valantin. Suosittelen Infinite Spacea kaikille hyvien avaruuspelien sekä DS:n omistaville ihmisille. Lopuksi vielä fiilistelybiisi, olkaa hyvät.

Valantin heittelemässä näkymättömiä palloja.jpg

Red Dead Redemption - Hellettä, ammuskelua ja tunnelmointia

Taas on pieni tovi vierähtänyt edellisestä tekstistä, ja syy selviää otsikosta. Red Dead Redemption on Rockstarin uusin peli, jossa pelaaja ohjaa John Marstonia. Marston on entinen rikollisjengin jäsen joka yritti paeta entistä elämäänsä, mutta liittovaltion agentit päättivät toisin - Marston saa perheensä takaisin vain, jos hän pidättää tai tappaa entiset jengiläisensä. Näistä asetelmista peli lähtee liikkeelle, enkä oikeastaan enempää halua juonesta spoilatakaan.

Itse peli on GTA-sarjan jälkeläinen, ja useimmat pelaajat ovat kontrollien kanssa kuin kotonaan. Itse ainakin opin hevosella ratsastamisen, lassoamisen, ampumisen ynnä muut lännenmiehen peruskikat hyvin nopeasti. Samankaltaisuudet GTA:n kanssa (onneksi) jäävätkin siihen. Mielestäni GTA:n hohto on ropissut aika tavalla San Andreaksen jälkeen, eikä sarjan neljäs osa jaksanut loppujen lopulta koukuttaa. Ajaminen suurkaupungissa oli usein vaivalloista, Niko Bellicin hahmo ei hirveästi vedonnut ja suurin osa sivuhenkilöistäkin oli geneerisen yksiulotteisia - roidimies huusi paljon ja serkku oli ärsyttävä epäonnistuja, joka soitteli keilaamaan viiden minuutin välein. Jotkut pitivät, minä en. RDR puolestaan tarjoilee kohtuullisesti avointa maastoa, jossa yksinäinen cowboy voi pohdiskella elämää rikollisia jahdatessaan. John Marston ei hirveästi puhua pukahda alussa, mutta lopulta hänen taustatarinansa aukeaa enemmän ja enemmän, jolloin pelaaja luonnollisesti tahtoo vain lisää. Sivuhenkilöistä kaikki ovat enemmän tai vähemmän muistettavia, eikä joukossa ole liian monta hullua.

Pelin ympäristöt ovat kaikki komeaa länkkärimaisemaa, jotka hivelevät silmiä ja sielua. Kuuma aurinko, rankat ukkosmyrskyt ja pimeät yöt luovat sopivasti ilmastollisia oloja, olematta kuitenkaan koskaan liioiteltuja. Puskien ja kaktusten juurella vipeltää jos jonkinmoista pientä ja suurta eläinvalikoimaa, jotka Marston voi ampua ja nylkeä. Nahat ynnä muut pelaaja voi myydä kaupassa kohtuulliseen hintaan. Metsästyksen ohella on myös muita erilaisia pieniä tehtäviä, kuten kaupungin yöllinen vartiointi, kaksintaistelut, hevosten kesyttäminen, karjanajaminen, roistojen tuominen oikeuden eteen, sorrettujen auttaminen ynnä muuta. Näiden kaikkien lisäksi on myös erityisiä stranger-missioita, joita pelissä on yhteensä 18. Nämä ovat missioita pienimuotoisempia tehtäviä, jotka voivat kestää muutaman minuutin tai jakautua useampaan hieman suurempaan pätkään, jolloin yksittäisten sivuhahmojen tarina saadaan päätökseen.

Red Dead Redemption nousee silti huippupelien luokkaan tunnelman, juonen ja äänimaailman ansioista. Koko peli tuntuu juuri sellaiselta, miltä mielestäni kyseisen genren pelin pitäisikin tuntua. Kaikkea ei ole viety karikatyyrimäisesti äärimmäisyyksiin kuten GTA:ssa, joka on hyvä asia. Juoni on tarpeeksi selkeä ja motivoiva, mutta kuitenkin myös sopivaa rönsyilyä ja sivutehtävien tekoa piisaa. John Marston on vain yksinkertaisesti sanottuna hieno mies, joka tietää ja tuntee itsensä, mutta ei machoile eikä lyö yli missään vaiheessa. Marstonin suurin motivaatio ja innoittaja on jatkuvasti hänen panttivankina oleva perhe, eikä suinkaan lapsellinen kosto entisille tovereille. Parhaimmissa kohtauksissa peliympäristö ja Marston ovat jopa verrattavissa toisiinsa - sekä villi länsi että Marston joutuvat molemmat muuttumaan uusien aikojen saapuessa vauhdilla, eikä siitä muutoksesta välttämättä kumpikaan selviä hengissä, mutta molempien on silti yritettävä muuttua. Valitettavasti yhtään syvällisempi pohdinta pakottaisi spoilaamaan, joten jätän tämän hekumallisen sohvafilosofoinnin tähän.

Soundtrack on erittäin rautainen paketti. Taustamusiikit sopivat kohtauksiin hyvin, eivätkä koskaan tule häiritsevästi esiin. Itse kappaleet ovat sopiva fuusio modernia pelimusiikkia ja Ennio Morriconelle kumartamista, hyvä näin. Muutamassa kohdassa pelin ääniefektit hiljenevät, ja lauletut taustakappaleet nostetaan taustalta esiin, joka luo näin erittäin tunnepitoisia kohtauksia. Näistä ensimmäinen tulee, kun John Marston saapuu Meksikoon rötösherroja jahdatessaan, ja toinen myöhemmin Amerikan kylmissä maisemissa.

Pelistä siis tosiaan huomaa, että tekijät ovat laittaneet paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta pelin eteen. Jos kaikki pelit tehtäisiin samalla pieteetillä kuin RDR, niin emme tarvitsisi enää elokuvia. Suosittelen peliä lämpimästi kaikille hyvien tarinoiden ja hyvien pelien ystäville, jotka ovat kyllästyneet itseään toistaviin modereneihin sotapeleihin.

tämä peli ei tätä erikoisempaa kuvaa tarvitse, se on vain niin hyvä!

Lol Apua!

Uudet jakopainikkeet saapuivat Saundersin Asioihin. Nauttikaa ja ilmiantakaa, jos siltä tuntuu!

Kesäistä animea - Legend of the Legendary Heroes

Olen todella huono ihminen katsomaan mitään uusia sarjoja, ja sama pätee myös animeen. Niinpä en oikein ole "JEE UUSI ANIMUKAUSI ALKOI, TEENPÄ RAPORTIN BLOGIIN ASAP!" -ihmisiä, koska minulla ei yksinkertaisesti ole mitään aiheeseen liittyvää kirjoitettavaa. Ehkä se johtuu laiskuudesta ja turhasta elitismin tavoittelusta, mutta mielestäni useimmat kesäkaudet ovat täynnä moedraamahaaremi-krääsää, josta en yksinkertaisesti vain pysty nauttimaan. Esimerkkinä satunnaisesta pettymyksestä oli katsastamani Asobi no iku yo!, jossa isotissinen kissanainen vieraalta planeetalta poseeraa katsojalle puolen tunnin ajan. Kuullostaisi hyvältä, jos olisin vielä 14-15 -vuotias, mutta näin vanhana ratsuna kaipaa jo vähän enemmän koukkua sarjaan, kuin pelkkää tissiä ja peppua... Vaikka eihän niissäkään periaatteessa mitään väärää ole!

SaanX mä tulla sun viereen nukkuu, miau~?

MUTTA!

Yllättäen huomasin viime yönä 4chanin /a/ssa keskustelua Legend of the Legendary Heroes -sarjasta. Okei, nimi on korni ja ei vakuuta. Okei, alku- ja loppubiisit ovat aika paskoja, eikä piirtojälkikään ole mikään maailman tyrmäävin. Mutta perhana sentään, miksi tämä sarja sitten on kolmen jakson perusteella mielestäni niin oivallinen?!

Aloitetaanpa nyt aivan alusta. LOTLH:in perusidea juurrutetaan heti ykkösjakson alkusekunneilla - olipa kerran demoneita ja muita, ja sitten nää oudot sankarit tappo ne, ja niiden jättämät reliikit on varmasti arvokkaita. Noh, sitten katsoja tutustutetaan päähenkilöön nimeltä Ryner Lute (ääninäyttelijänään Code Geassin Lelouchin ääni, Jun Fukuyama), joka on eräänlainen reliikkejä etsivä velho. Hänen eripuraisena kumppaninaan on kaunis miekkanainen nimeltä Ferris, ja heidän molempien pomo on Rolandin valtakunnan uusi kuningas, Sion Astal. Ensimmäinen jakso käytetään lähinnä hahmojen esittelyyn, hassutteluun ja yhden reliikin löytämiseen. Alkuajatuskseni oli: ei vakuuta, mutta annetaan sarjalle mahdollisuus.

Kakkosjaksossa tapahtuukin Berserkit/Gungravet, ja palaamme päähenkilöiden menneisyyteen. Tapahtumapaikkana on Rolandin armeijan instituutti, jossa Sion ja Ryner asuvat. Instituutissa harjoitellaan erilaisia sotaan liittyviä asioita, mutta pääasiassa katsojille näytetään vain taikojen harjoittelua. Ryner on unelias ja taidoton höpönassu, kun taas Sion on jo instituutissa suosittu "luokan presidentti". Sion kuitenkin valitsee Rynerin hänen joukkueeseen erästä sotaharjoitusta varten, koska Rynerilla on mystinen Alfa Stigma, jonka kantaja on ilmeisesti erittäin voimakas mutta myös kirottu. Ryner kuitenkin yrittää piilotella aktiivisesti taitojaan, jotta muut eivät saisi tietää hänen pelottavaa salaisuuttaan. Onnistuneen sotaharjoituksen jälkeen Sion ja Ryner ystävystyvät, ja Sion kertoo haluavansa tulla Rolandin kuninkaaksi. Salamurhaajat yrittävät tappaa Sionin, mutta nuori Ferris pelastaa Sionin hädästä. Tarina tuntuu vihdoin käynnistyvän, hienoa.

Kahden ensimmäisen jakson jälkeen kolmosjakso on kuin isku vasten kasvoja. Ryner ei pysty pitämään Alfa Stigmaa kurissa, ihmisiä kuolee kuin heinää, verta joka puolella, naisia (melkein!) raiskataan ja meno muuttuu kertaheitolla todella synkäksi. Alfa Stigman vapautuessa Fukuyama tekee erittäin hienon ja ihokarvoja nostattavan suorituksen, ja vähäisin syy ei ole Lelouchilta "peritty" psykoottinen nauru. Ai että, kun tämän tason ääninäyttelyä saataisiin joskus Suomessakin!

On vaikea vielä sanoa, onko LOTLH kesän positiivisin yllätys, koska kolmen jakson jälkeenkin on moni sarja ehditty pilaamaan. Jaksan kuitenkin toivoa, että sarja lähtee puksuttamaan kuin höyryveturi eteenpäin, ja siinä samalla katsojakin tempautuu mukaan. Toivoa sopii, ettei sarja nyt aivan Geasseja tee ja muutu junaonnettomuudeksi loppua kohden. Mieluiten tätä katsoisi Berserkin light -versiona, kuin Geassin henkisenä kolmoskautena. Jos ette ole vielä tätä sarjaa katsastaneet, antakaa sille kolme jaksoa aikaa. Moedraamahaaremia tämä ei ainakaan ole.

Oh you Ryner, you so pringles!

Ihanaa, rakasta materialismia

Hobbylink Japan on ihana sivu alan harrastajalle, jonka houkutuksia on vaikea vastustaa. Edellisviikon alennettujen postikulujen tarjous oli niin oivallinen, etten voinut enää olla tilaamatta. Tässä tarjouksessa oli mukana vain sellaiset tavarat, joita löytyi suoraan varastosta, joten ihan mitä tahansa ei voinut halvemmilla hinnoilla tilata.

Noh, paniikki ja ahneus iskivät - päätin ostaa kaksi Zeon-mukia sekä Nerv-logoilla varustetun kravatin vanhan NGE-kravattini seuraksi. Hintaa yhteistilaukselle tuli postikuluineen n. 8400 yeniä, eli kaiketi n. 80 euroa. Aivan liian kallista, myönnän, mutta kun se kravatti oli niin hieno ja LIMITED EDITION, ja...!

Tekosyyt sikseen, koska tavarat saapuivat tulliin eilen, jossa pulitin vajaan 20 euron alv:t ja lähdin tyytyväisenä kotiin. Paketti tuli suhteellisen nopeasti (n. viikossa) ja tavarat olivat kaikki ehjiä ja hyvässä kunnossa, tästä kiitos HLJ:n sekä muille välikäsille.

Edes isäni ei ostanut Zeon-mukeja kahdesti!

Tuossa kuvassa siis uudet hankinnat + vanhempi sininen, enkelikuvioitu kravatti. Zeonin saksalaiskuvioitu muki on itseasiassa hieman ruskeaa mukia pienempi, valitettavasti. Kuvion hillitty tyylikkyys tulisi oikeuksiinsa hieman suuremmassa koossa, mutta toisaalta - ei se mukin koko, vaan se, millä sen täyttää! Ruskeassa taasen lukee keskellä Principality of Zeon, mutta kökkökuvasta tätä tekstiä on vaikea erottaa, pahoitteluni.

Olipas aika päätön teksti... ehkä pointtini oli, että joskus kalliinkin "krääsän" ostaminen kannattaa, koska se luo sitä tiettyä lisäarvoa itselle. Suosittelen samalla kaikille HLJ:tä vilpittömästi, varsinkin erikoistarjoukset saattavat usein olla erittäin kannattavia hetkiä tilata oheistuotteita tai gunplaa.

Lisäyksenä vielä todettakoon, että kolmaskin UC Gundam -aiheinen muki löytyy, mutta se on valitettavasti töissä enkä voi täten lisätä kuvaa. Voitte kuitenkin kaikki kuvitella täyspunaisen mukin, jossa lukee isoin valkoisin kirjaimin: CHAR AZNABLE'S CUSTOM. Punaiset ne vaan juo kolme kertaa nopeammin!

Päivän mangosalaatti - Deadman Wonderland

Sattumalta näin 4chanissa kuvan, johon joku anonyymi oli listannut hänen "unelma-animesyksynsä". Kuvassa oli sellaisia vakioituja ajatusorgasmeja kuten uusi Berserk tai Vinland Saga, mutta silmääni osui muutaman tuntemattoman sarjan kohdalla nimi Deadland Wonderland. Koska sarjan nimi maistui suussani hyvältä ja lyhyt synopsis vaikutti kiinnostavalta, päätin tarkastella sarjaa internetin syövereissä lähemmin.

Deadman Wonderlandin päähenkilönä on poika nimeltä Ganta Igarashi. Sarja alkaa, kun Gantan luokka suunnittelee luokkaretken järjestämistä maanjäristyksessä uponneen Tokion alueelle, Deadman Wonderland -vankilahuvipuistoon (luitte oikein). Kun Ganta katsoo ulos kolmannen kerroksen luokkahuoneen ikkunasta, hän näkee ulkona punaisiin pukeutuvan, leijuvan miehen. Ennen kuin Ganta ehtii reagoida mitenkään, on tämä mysteerinen hahmo tappanut kaikki hänen luokkakaverinsa erittäin verisesti. Kun Ganta lopulta herää sairaalasta, häntä syytetään ainoana selviytyjänä ystäviensä murhasta. Vaikka Ganta on viaton, hänet tuomitaan kuolemaan ja passitetaan saman tien Deadman Wonderlandiin.

Ganta, Red Manin käsi, Mimin pää - holocaust

Ganta huomaa nopeasti, ettei kaikki ole vankilahuvipuistossa aivan "normaalia". Lähes välittömästi hänen sellin seinän läpi tulee albiinotyttö nimeltä Shiro. Vaikka Shiro vaikuttaa lapsenomaiselta ja viattomalta, on hän kuitenkin fyysisesti ällistyttävän vahva (kuten sellin seinän hajoittaminen osoittaa!). Ganta oppii myös vankilan erikoissäännön - jokainen voi tienata pisteitä, joiden avulla voi ostaa parempaa ruokaa, ym. Niinpä hän päättää osallistua hengenvaaralliseen kujajuoksuun Shiron kanssa, jonka palkintona on 100 000 pistettä voittajalle (ja osallistujille herkkuleipää). Ganta saa kuitenkin kalkkiviivoilla tietää, että hänen pitäisi kuolemaantuomittuna syödä vankilan omia "karkkeja", jotka estävät kaulapannan erittämää myrkkyä tappamasta häntä. Valitettavasti näitä karkkeja ei noin vain jaella kuolemaantuomituille, ja yhden kyseisen karkin hinta sattuu juuri olemaan 100 000 pistettä!

Deadman Wonderlandin portti ja Makinan nahkasaapas

Alussa tarina etenee edelläkuvatulla tavalla - Ganta tuntee itsensä usein mitättömäksi, yksinäiseksi ja Deadman Wonderland on täynnä outoja asioita sekä ihmisiä. Kuitenkin samalla Ganta on jo matkalla muutokseen, sillä Punainen Mies upotti Gantan rintaan oudon timantin, joka antaa Gantalle kyvyn kontrolloida oman verensä liikkeitä. Todellisuudessa tämä siis tarkoittaa, että Ganta osaa ampua kehonsa haavasta veriammuksen (joka myöhemmin nimetään Ganta Guniksi!). Lopulta Gantalle selviää, mikä on Deadman Wonderlandin karmiva totuus: vankilan ytimessä on sektori G, jossa Deadmanit (Gantan kaltaiset verikontrolloijat) taistelevat toisiaan vastaan Carnival Corpse -nimisessä kehäottelussa. Nämä ottelut johtavat yleensä joko kuolemaan, tai hävinneen Deadmanin jonkin ruuminosan irroitukseen. Vankilan johtaja on erityisen kiinnostunut näistä osista, mutta syytä en tässä arvostelussa paljasta. Lukekaa itse lisää!

Vaikka Deadman Wonderland tuntuu välillä perinteiseltä shounen-sarjalta (erilaiset taikavoimat, taitojen eli voimatasojen nousu, eeppiset taistelut, ym.) ei se silti ole mitenkään huono sarja. Usein taisteluiden välissä (ja niiden aikana) pohditaan syntyjä syviä, jotka sopivat sarjan eri hahmoihin hyvin. Ainiin ja itse hahmoista - tämän erikoisempaa joukkoa tuskin on nähty sitten One Piecen! On transua, yksisilmäistä pahapoikaa, yandere-tyttöä, ahmattia, jne. ja heillä kaikilla on erilaiset veritaidot...-voimat... mitä ovatkaan. Gantan omakohtaisesti suurin trauma kuitenkin liittyy ystäviin ja ystävyyteen, ja tämän katalystinä toimivat lähes koko ajan sekä kuolleet koulukaverit, että uuden ystävät kuten Shiro. Tämä ystävien puolustaminen sopii Gantalle ihan hyvin, vaikka sitä ehkä vähän turhaan toitotetaankin - kyllähän me kaikki tiedämme, että ystävät ovat tärkeitä.

Toinen eräänlainen teema sarjassa on sohvafilosofia-ajatuksissani ollut aikuistuminen, mutta tämä tapahtuu vain metaforisesti. Ganta menettää lapsuudenystävänsä, koska näin aikuistuessa usein käy. Hänet sysätään Deadman Wonderlandiin, aikuisuuteen, joka on uusi ja outo todellisuus Gantalle. Vankilanhoitaja, neiti Makina, toteaakin Gantalle heti alussa:"Todellisuus on absurdia", joka mielestäni kuvaakin aika hyvin miltä aikuisten maailma voi lapsen silmissä näyttää.

Lopulta Ganta kohtaa muut Deadmanit, jotka tuntuvat aluksi tavallisia rikollisiakin töykeimmiltä ja inhottavimmilta ihmisiltä. Kun Ganta taistelee ja kasvaa henkisesti, hän kuitenkin ystävystyy monien Deadmanien kanssa - heistä tulee hänen "aikuisiän" ystäviään, työtovereita, joista hän aikoo pitää kiinni. Samalla aikuistuvan Gantan pelkona on, että todellisuus ei muutu - hän pelkää jäävänsä ikuisesti vangiksi Deadman Wonderlandiin, tai paetessaan hän jäisi normaalin arjen vangiksi. Gantan uskon horjuessa hänen uudet ystävänsä antavat hänelle inspiraatiota ja voimia voittaa nämä pelot, ja näin Ganta jälleen kasvaa ihmisenä lisää. Noh, näitä metaforia löytyisi rutkasti lisääkin, esimerkiksi Gantan ja Shiron välisestä suhteesta, mutta luultavasti jatkan tätä pohdiskelua jossain toisessa blogauksessa lisää, jos ihmisiä kiinnostaa!

tl;dr - Deadman Wonderland on hieno scifikauhubattleshounen, jonka lukemiseen ei mene kahta iltaa kauempaa. Oikea asenne ja oikeanlaista musiikkia taustalle ja chapterit lukuun, MARS!

>ilmeeni jatkuvasti

PS. tässä vaikkapa esimerkkiä taistelukohtauksiin sopivasta biisistä, mutta kyllä te teidän biisinne tiedätte, mikä sopii ja mikä ei!

Animekaappi

Anna Rantasila piti Desuconissa "Friikkisirkusta ja trendipelleilyä - japanilainen pop-kulttuuri suomalaisessa valtavirran mediassa" -luennon, jossa keskusteltiin animen ja mangan rantautumista Suomeen ja suomalaiseen mediaan. Rantasila myös mainitsi, miten "animefanit" yleensä vähättelevät itseään ja harrastustaan toimittajille, vaikka mitään todellista syytä tälle ei oikeastaan ole. Muistaakseni joku yleisössä mainitsi, että hän ei yleensä kerro kenellekään harrastuksestaan, jota Rantasila ja muutama muu ääneen ihmetteli, mutta minä en.

Olen animekaapissa.

Jos joku tosielämän puolituttu kysyy harrastuksistani, jätän animen ym. japanilaisen kulttuurin piirteet mainitsematta. Jos puolestaan joku kysyy minulta suoraan:"Katotsä ANIMEA?!", niin en todellakaan myönnä. Voitte ehkä kysyä:"Mutta miksi? Eikös nykyaikana ole hip ja cool olla sellainen anime-ernuhommailija?" Ei, ei ole. Ei ainakaan Raumalla.

>Ilmeeni omassa huoneessani

Ensinnäkin, en yksinkertaisesti jaksa selitellä ihmisille miksi katson animea. Tämä kun tuntuu olevan kaikille lähes pakko saada tietää, jos siis saavat kuulla harrastuksestani. Kaikki Pokemon-vitsit on jo kuultu, ja hei - Pokemonit on vitun siistejä, sarjakin oli hyvä nuorena. En jaksa kuvailla mielestäni parhaimpia sarjoja saatika animen viehätystä, koska selittäminen on tähän mennessä aina ollut ajanhukkaa - ihmisiä ei todellisuudessa kiinnosta pätkääkään. He saivat jo tietää "lapsellisen" faktan minusta, jonka avulla on helppo naljailla tulevaisuudessa tai käyttää kiistatilanteessa hyväksi.

"Lol ooks vähä tyhmä, katot jotai animee xD"

En myöskään ole mikään suuri alfauros, mutta ainakin kuvittelen, että olen koulumaailmassa suht normaalin oloinen kulkija - tosin tuskin kukaan tietää paljonko vapaa-aikanani olen koneella. Juhlimassakin käyn suurin piirtein yhtä paljon, kuin muutkin koulukaverini, eli en ole täysin komeroitunut tapaus tässäkään suhteessa. Näinpä ollen en haluakaan pilata tätä "normaalielämän" farssia paljastamalla muille totuutta elämästäni.

Jokainen meistä pitää yllä aina tietynlaista persoonallisuusmaskia, tuskinpa olen ainut joka käyttäytyy erilaisesti vanhempien/kaverien/työtoverien seurassa. Useinmiten omat käyttäytymismallini vaihtelevat jopa henkilöiden ja heidän mielialojensa välillä. Näillä maskeilla ei ole kuin yksi tarkoitus - pitää keskustelu pois minusta ja minun elämästäni. Ystävien kanssa voin ja haluan puhua omasta elämästäni ja harrastuksistani, muut ovat poikkeus - muiden kanssa pitää kaikki keskusteleminen tapahtua yleisellä tasolla, johon koulussa kuuluvat lähinnä kouluasiat ja/tai ryyppääminen.

Patrick Batemanin suurin toive American Psychossa oli olla edes hetken normaali, jolloin hän yritti emuloida ystäviään niin hyvin kuin osasi. Mutta toisin kuin Bateman, minä en halua erityisemmin kuulua joukkoon - riittää, että itse vältän ympäristön tutkan kaikilla tavoin. Eikä näiden heikkousten piilottelu ole ainoastaan animeen liittyvää, mutta toisaalta suurin näistä kaikista heikkouksista se taitaa olla, ai ainakin "normaali-ihmisen" silmissä se häpeällisin.

Tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita!

Taas tuli maaninen kirjoitus... My face!

Animehapatusta: Gunbuster

Jossain aiemmassa postauksessa mainitsin, että aion tehdä myös arvosteluja erinäisistä vanhoista animesarjoista, joten otetaanpa vaikka "Aim For The Top! Gunbuster"ensimmäisenä käsittelyyn (laittakaa biisi soimaan välittömästi!). Tai no, ehkä arvostelu on väärä sana, pikemminkin kyse taitaa olla fanaattisesta höyryämisestä suu vaahdossa, mutta jatketaan silti eteenpäin! Kerron ensin "lyhyesti" juonesta, joten jos ette halua aivan täysin spoilaantua niin skipatkaa väliotsikkoon asti.

Kuva liittyy. Keskellä Noriko, oikealla Amano
ja vasemmalla Gunbusterin pää

Gunbusterin universumissa ihmiskunta on kohdannut syvällä avaruudessa asuvat Avaruushirviöt (kyllä, näin näitä isoja hyönteisiä sarjassa nimitetään). Vaikka avaruusmatkustelu onkin kehittynyt, niin ihmiskunnalla ei ole mitään täydellistä asetta näitä olioita vastaan. Ihmisten avaruuslaivasto tuhotaan lähes täysin ensimmäisessä taistelussa ja Luxion-aluksella ollut amiraali Takaya kuolee, uhraten oman paikkansa pelastusaluksessa nuorelle miehelle.

Amiraalin tytär, Noriko Takaya, on Gunbusterin päähenkilö. Noriko tahtoo seurata isänsä jalanjälkiä ja päästä avaruuteen ja hän yrittää kouluttautua RX-7 -robotin ohjaajaksi, tosin huonolla menestyksellä. Koulun muut tytöt näyttävät pärjäävän Norikoa paremmin, ja Norikon idolisoima Amano-tyttö on valovuosia Norikoa parempi. Lopulta tähän robottiohjaajien kouluun saapuu Coach Ohta (Norio Wakamoton äänellä varustettu, mysteerinen mies), joka aikoo värvätä kaksi tyttöä avaruudessa toimiviin Top-joukkoihin.

Noriko toki yrittää testissä suoriutua parhaansa mukaan, mutta epäonnistuu. Kaikkien yllätykseksi Coach kuitenkin valitsee Norikon ja Amanon lähtemään avaruusjoukkoihin. Noriko itsekin yllättyy, samalla kun hänen koulukaverinsa mollaavat Norikoa, väittäen, että häntä suosittiin hänen isänsä takia. Myös Amano on pettynyt Norikon valintaan, ja kysyy Coachilta suoraan asiaa. Coach myöntää olevansa ainut selviytyjä Luxionilta, mutta kieltää suosimisen. Samalla hän myös paljastaa, että valinnan taustalla on myös ajatus Buster Machinen kehittämisestä, mutta enempää hän ei paljasta.

Noriko kuuntelee pettyneenä oven takana tätä keskustelua, ja hän pyytää, ettei Coach kiusaisi häntä valinnallaan. Coach vie surullisen Norikon seuraamaan Amanon harjoittelua, jolloin Noriko oppii, että onnistuminen vaatii paitsi sisäistä paloa (jota Norikolla toki jo on), mutta myös KOVAA TYÖTÄ JA SISUA! Ja toden totta, tätä suurta valaistusta seuraakin eeppinen harjoittelumontaasi, joka valitettavasti ei enää toimi youtubessa (kiitos Bandai <3).

Noriko ja Amano lähtevät Coachin mukana avaruuteen, jossa muut Top-taistelijat jo odottavat. Avaruudessa Noriko oppii lisää asioita, kuten sen, että kun matkustetaan lähellä valonnopeutta niin "normaali" aika kulkee nopeammin. Päähenkilöt kokevat tämän itse, kun he lähtevät tutkimaan valonnopeudella kulkevaa alusta, joka paljastuu tyhjäksi Luxioniksi. Muutaman minuutin operaatio kestää kuitenkin todellisuudessa kuukausia, ja Exelion-komentoalus on valmistunut juuri, kun Noriko, Amano ja Coach palaavat.

Niinpä koko Top-ryhmä lähtee Exelion-laivaston mukana kohti pimeää avaruutta tutkimaan avaruushirviöitä lisää. Amano epäilee yhä Norikon kykyjä, jolloin Noriko pettyneenä vaihtaa taistelijaparinsa Amanosta Smith-nuorukaiseen, johon Noriko on ihastunut. Kun laivasto kohtaa avaruushirviöt, niin Norikon taitojen puute näkyy - hän kokee olevansa yksin pimeässä avaruudessa, jossa kaikki asiat tapahtuvat liian nopeasti. Norikon osaamattomuus johtaa Smithin kuolemaan, ilman, että Noriko kertaakaan edes ampui tai löi kohti vihollista. Noriko traumatisoituu pahoin, eikä hän pysty tai tahdo taistella avaruudessa.

Coach kuitenkin jatkaa Norikon Buster Machine -koulutusta kaiken varalta. Kun Exelion-laivasto on palaamassa warppaamalla kohti Maata, se joutuu avaruushirviöiden hyökkäyksen kohteeksi juuri aurinkokunnan laitamilla. Samaan aikaan kun Amano ja muut Top-taistelijat sotivat avaruudessa ylivoimaista vihollista vastaan, Noriko istuu sisällä vahingoittuneessa Exelionissa. Ystävien hätä saa Norikon kasvamaan henkisesti - hän päättää, että itkemisen ja pelkäämisen aika on ohi. Uusi Noriko on syntynyt. Noriko kaappaa viimeistelemättömän Buster Machinen, eli Gunbusterin, jota seuraa erittäin eeppinen nousu tulessa olevan Exelionin kannelle. Huomatkaa kyseisessä kohtauksessa myös Gunbusterin asento, jota /m/echapiireissä nimitetään myös nimellä THE POSE. Jos haluat olla todellinen pahaperse, The Pose tekee sinusta sellaisen!

DAT POSE..!

Noh, Noriko siis tosiaan pelastaa päivän ja voittaa taistelun, mutta nyt avaruushirviöt ovat saaneet Maan sijainnin ja he lähettävät satojen miljoonien jättihyönteisten armeijan kohti Maata. Samaan aikaan selviää, että Coachilla on avaruussäteilyn aiheuttama tauti ja hän on kuolettavasti sairas. Amanon murot menevät tästä väärään kurkkuun, koska hän on salaa ollut Coachiin rakastunut koko ajan. Noriko löytää Coachin verissäsuin toimiston lattialta, jossa Coach pitää (jälleen kerran) eeppisen puheen Norikolle: Vihollislaivastoa vastaan on olemassa vain yksi ase, ja se on Norikon ja Amanon ohjaama Gunbuster! Kenraalit päättävät lähettää rikkoutuneen Exelionin tyhjänä vihollislaivaston keskelle, jossa reaktorin tuhoutuminen aiheuttaa mustan aukon syntymisen joka imisi itseensä vihollislaivaston kokonaan. Gunbuster lähetetään suojelemaan Exelionina, Buster-1:stä ohjaa Noriko ja Buster-2:sta Amano (kyllä, Gunbuster voi jakautua kahdeksi pienemmäksi alukseksi kuin paraskin Power Rangers -dino).

Koska Noriko ja Amano matkustavat jälleen lähes valonnopeudella, tarkoittaa se sitä, että kotona Coachin aika on hupenemassa nopeasti. Amano murtuu juuri saavuttaessa vihollislaivaston keskelle, ja hidastaa vauhtia. Noriko pitää vaihteeksi eeppisen puheen ja kertoo, että jos Amano ei taistele niin silloin Coach on jo varmasti kuollut. Amano saa murot vihdoin kurkusta alas, jonka jälkeen katsojia hemmotellaan jälleen erittäin eeppisellä taistelukohtauksella. Huomatkaa Inazuma Kick, joka on myös klassinen liike - tämän samaisen potkun voitte nähdä mm. Diebusterissa tai vaikkapa Evangelion 2.22:ssa! Ai hitto että tekeekin gutaa toi kohtaus :3 Kun Noriko ja Amano palaavat Okinawan sairaalaan, Coach on yhä elossa ja rakkautta on välittömästi ilmassa (ei, senkin pervot, ei sellaista).

Viimeisessä jaksossa on tapahtunut timeskip ja aikaa on siirretty 15 vuotta eteenpäin. Jakso on myös mustavalkoinen, joka hämää heti kättelyssä katsojaa, mutta tällekin on syynsä. Amano on jäänyt maahan kehittämään Buster Machine 3:sta (Jupiter puristettuna pienempään tilaan, joka on jättimäinen avaruusmuna) kun taas Noriko ja muut kumppanit lähtivät edellisen jakson lopun jälkeen matkustaen Eltreum-laivaston kanssa kohti galaksin keskustaa, jossa avaruushirviöiden pesä sijaitsee. Amano warppaa jättimäisen koneen Eltreum-laivaston luo (en tiedä tosiaankaan miten tuo warppi toimii, ilmeisesti sattumanvaraisesti ei voi galaksissa hyppiä, vaan pitää olla kiintopiste, kuten juuri tuo laivasto). Suunnitelmana on räjäyttää BM3 galaksin keskustan tuntumassa, jolloin jättimäinen musta aukko tuhoaisi kaikki avaruushirviöt lopullisesti. Avaruusmöröt eivät tietenkään anna periksi, vaan käynnistävät viimeisen massiivisen hyökkäyksen Eltreum-laivastoa ja varsinkin BM3:sta kohtaan.

Laivasto kokee suuria tuhoja, mutta BM3 kestää. Kuitenkin mustan aukon syntymisen aloittavat reaktorisauvat ovat osin pahoin tuhoutuneet, eikä niiden teho riitä ketjureaktion käynnistämiseen. Niinpä Noriko ja Amano laskeutuvat BM3:n sisään Gunbusterilla ja saavat ketjureaktion käynnistettyä Gunbusterin toisella reaktorilla. Elterium-laivasto warppaa turvaan kun jättimäinen musta aukko nielee galaksin keskustan sisäänsä. Gunbuster pakenee valonnopeudella kohti maapalloa, aiheuttaen tietenkin massiivisen "aikahypyn" heidän saapuessa perille. Matka itsessään kesti internet-nerojen mukaan noin kolme päivää Norikolle ja Amanolle, mutta todellisuudessa oli kulunut n. 12 000 vuotta. Kun lähes tuhoutunut Gunbuster lopulta saavuttaa Maan, Noriko ja Amano kohtaavat pelkän pimeän planeetan. Noriko pohtii ääneen, josko ihmiskunta tuhosi lopulta itsensä. Epäilys ja suru vaihtuvat kuitenkin pian iloksi, kun planeetan pinnalle ilmestyy valoilla tehty teksti:"Tervetuloa kotiin", jonka jälkeen Noriko ja Amano laskeutuvat planeetalle ja sarja loppuu siihen. Lisäyksenä sanottakoon, että jos tässä kohdassa ei itke, on luultavasti emotionaalisesti vähän vammautunut yksilö. Äärimmäisen koskettava kohtaus ;___;

ONKO TÄSSÄ SE VÄLIOTSIKKO SKIPPAAJILLE? ON!

Gunbusterissa on monta asiaa, jotka tekevät siitä muistettavan sarjan. Ensinnäkin Norikon ja Amanon kehittyminen hahmoina on hienosti toteutettu (HARD WORK AND GUTS BABY!), joka samalla inspiroi myös katsojaa. Ääninäyttely ja visuaalit ovat taattua kasaria, elikkä laadukasta työtä (>implikoi, että kasarianimu on aina hyvää). No okei, ei ole, mutta useinmiten nostalgiasyistä näin on. Myös kaikki fysiikan ilmiöt ovat enemmän tai vähemmän oikeita ja kohdallaan, ja niitä myös sarjassa useasti selitetään. Siksi Gunbusterin saapuminen nelosjaksossa onkin niin suurelta tuntuva asia, koska muut robotit ovat Gunbusteriin nähden tehottomia, pieniä ja kömpelöitä. Voidaankin siis sanoa, että Gunbuster on kuin superrobotti oikeiden robottien ja avaruusalusten sarjassa. Tämä vain lisää eeppisyyden tunnetta, enkä itse koe sitä mitenkään haitallisena. Robotit ovat yleensä muutenkin enemmän kuin fyysinen kone johon hahmo istuu sisään - monesti ne myös kuvastavat hahmon henkistä kehitystä, tässä tapauksessa Norikon kasvamista, pienestä ja aika turhasta ihmisestä kohti sitä joskus aiemmin mainitsemaani ääretöntä potentiaalia! Sarjassa on vain kuusi jaksoa, joten sen jaksaa helposti katsoa vaikkapa yhdeltä istumalta. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että viis kautta viis, voin suositella lämpimästi kaikille.

Exelion-laivasto ansaitsee loppukuvan

Hey Stalker...

Näin Stalker-hahmoa cosplayanneena (miten toi sana kirjotetaan?), S.T.A.L.K.E.R. CoP -peliä pelanneena, Stalker-kirjan lukeneena ja Andrei Tarkovskyn Stalker-elokuvan nähneenä voisin pitää itseäni jo aika hyvänä Stalker-tietäjänä, joten voisin hiukan ehkä tiivistää mistä tämänkaltaisessa stalkeroinnissa on kyse, ja mikä siinä kiehtoo.

Stalker on henkilö, joka tekee vierailuja erikoiselle alueelle, Zonelle. Zone on siitä erikoinen alue, että siellä on outoja ja vaarallisia anomalioita (voimakkaita gravitaatiokenttiä ym.) jotka voivat vaihdella paikkaa aina päivästä riippuen. Kuitenkin alueelta on tärkeintä käydä hakemassa yhtä outoja artefakteja, jotka voivat esim. antaa loputonta virtaa akkuihin ym. sähkölaitteisiin, parantaa haavoja, pidentää elinaikaa, tai vaikka olla "vain" ikiliikkujia. Yleensä Zonelle meneminen on myös kiellettyä: kirjassa sekä elokuvassa miliisit yrittävät useasti tappaa alueen reunoilta (tai sisäpuolelta) havaittuja Stalkereita. Call of Pripyat -pelissä Stalkerit elävät koko ajan Zonella, eikä sieltä ole tarkoitus poistua kuin kuolleena tai artefakteilla rikastuneena. Kirjassa Zonella käyvät myös hyvin varustautuneet tiedemiehet Stalkereiden lisäksi, jotka yrittävät ymmärtää kaikkia outoja ilmiöitä ja tutkia artifakteja. Huomattavaa on myös se, että kirjassa ja elokuvassa Zone on syntynyt (luultavasti) avaruusolioiden vierailun takia, kun taas pelisarjassa Zone on syntynyt Tshernobylin alueelle erään tieteellisen kokeen epäonnistuttua.

Stalkerit ovat yleensä aika epätoivoisia ihmisiä, ja Zonelta löytyvien artifaktien avulla rikastuminen on yleensä viimeinen keino onnistua elämässä. Tilannetta voisi verrata vaikka entisajan Klondyken kultaryntäykseen, jonne monet ihmiset lähtivät rahankiilto silmissä, mutta harva rikastui tai palasi elossa kotiin. Zone myös vaikuttaa stalkereihin: kirjassa päähenkilön lapsi muistuttaa karvaista ihmistyttöä, joka lopulta regressoituu apinamaiseksi myös käyttäytymiseltään. Päähenkilö itse kokee kävellessään tien yli kohtauksen, jossa hän näkee erittäin todentuntuisia muotoja joiden värit vaihtuvat, ja hän haistaa tuhansia eri tuoksuja muutaman sekunnin ajan. Trippin balls ilman trippiaineita, näin sanoakseni. Kaikissa eri Stalker-tarinoissa on mukana myös Wish Granter, joka täyttäisi toivojan salaiset toiveet. Kirjassa Wish Granterina toimii kultainen pallo, elokuvassa huone ja pelisarjassa Monoliitti. Yleensä kuitenkin nämä toiveet toteutuvat erilaisina, kuin toivoja itse tahtoisi. Syynä joko se, että tämä mystinen "lampun henki" lukee ihmisen sydämessä olevat salaiset toiveet tai se, että toivekone tahallaan muokkaa toiveesta erilaisen, kuin mitä toivoja olisi halunnut (esim. ikuisen elämän toivominen muuttaa ihmisen metallipatsaaksi). Stalkerit ovat siis eräänlainen sekoitus epätoivoa, seikkailuhenkeä ja ihmismäistä uteliaisuutta, jotka yleensä pyrkivät saavuttamaan enemmän ja enemmän Zonen avulla. Todettava kuitenkin on, että näin ei juuri koskaan käy, vaan stalker joko kuolee anomaliaan tai jää rikastumatta...

>ilmeeni, kun paras anomalia koskaan

Elokuva on kerronnaltaan ja tulkinnaltaan kaikkein erilaisin, vaikka siinäkin lähtökohta on perin stalkermainen: köyhä stalker yrittää rikastua viemällä ihmisiä toiveita täyttävään huoneeseen, joka on jossain Zonen uumenissa. Tarkovsky maalaa Zonesta itsensä näköisen - tunnelma on rauhallinen, lähes unenomainen, ja veden liikkumista nähdään paljon vesiputouksissa, lammikoissa ym. Tarinan alkaessa Stalker on itsevarma, kun taas hänen kumppaninsa Kirjailija ja Professori ovat epävarmoja saavuttaessa Zonelle. Lopulta hahmot kuitenkin kehittyvät niin, että kun olisi aika astua toiveita täyttävään huoneeseen niin sekä Professori että Kirjailija ovat kasvaneet henkisesti vahvemmiksi, kun taas Stalker on heikko ja pelokas. Professori ja Kirjailija ymmärtävät, etteivät tarvitse huonetta mihinkään, kun taas Stalker ei voi tuntea itseään missään muualla tärkeäksi, kuin opastamalla ihmisiä Zonella. Artefaktejakaan ei elokuvassa näytetä, ja anomalioita taitaa olla kaksi - kolme. Tärkeintä ei siis ole se, mitä ruudulla näennäisesti tapahtuu, vaan se, mitä tapahtuu henkilöhahmojen sisällä! Kirjan ja pelisarjan kaksi suurinta eroa ovat Zonen sijainti (kirjassa näitä alienien alueita on kuusi, ja pelissähän seikkailemme Tshernobylissä) sekä suhtautuminen aseisiin: kirjassa aseiden vieminen Zonelle on iso tabu (päähenkilö jopa kysyy toveriltaan: ketä aiot sillä aseellasi ampua?) kun taas pelissä aseistautuminen on itsestäänselvyys ryöstelijöitä ja mutantteja vastaan.

Jokainen eri inkarnaatio Stalker-aiheesta on mielestäni todella mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen. Luultavasti kiehtovin asia koko Stalker-sagassa ei ole Stalkerit, vaan Zone - mystinen alue, josta kukaan ei tunnu tietävän ikinä juuri mitään, mutta sinne on silti mentävä. Kirjassa painotetaan paljon sitä, miten ihmisten ja avaruusolioiden kohtaaminen on kuin tienvarsipiknik, jossa ihmiset kipittivät nopeasti metsään piiloon ja vierailijat jättivät jälkeensä "roskia" hujan hajan tienpientareelle. Itselleni suurin kysymys tämän kaiken jälkeen on:"uskaltaisinko itse mennä Zonelle, ja paljonko artifakteja pystyisin kantamaan ulos ennen kuin väistämätön anomalia minut tappaisi?" :3

jos en palaa pian, tulkaa hakemaan!

PS. Stalker-musiikkia taustalle soimaan!

>implicating, that this post will be about Desucon

Näin tiistain iloksi voin kirjoittaa hieman viime viikonlopun Desuconista. Paljon on tapahtumasta jo muissa blogeissa ja Aniki.fi:n foorumeilla puhuttu, joten en listaa tähän sen kummallisemmin enää niitä ylijauhettuja samoja juttuja. Ainakin koitan olla jauhamatta sitä samaa paskaa! Aloittakaamme aivan alusta, perjantai-illan ensimmäisistä tunneista...

...aloitimme automatkan Raumalta Luckyn ja Drizzun kanssa n. klo 18.00, määränpäänämme Tanpesteri ja Muharin koti. Ilma oli sateinen ja kolea, mutta se ei oikeastaan sen kummemmin ajomatkaa haitannut. Monty Python -olut tuli matkan aikana juotua, oli aivan normaalin makusta. Kun Muhari lopulta saatiin kyytiin, niin suuntasimme päämajaamme Kuhmoisille, jossa odotti Mökki™. Mökki oli oikein mukava, vaikka yläkerta oli kuin suoraan jostain creepypasta-tarinasta (vitun pikkuserkku!!!). Pienten kommellusten jälkeen saatiin kaasuhellakin toimimaan ja herkkutortillat valmistuivatkin erittäin nopeasti. Tässä vaiheessa kello oli jo aika paljon, joten jatkoimme meemujen huutelua & keksimistä vielä sängyistämme.

Launtaiaamu valkeni myöskin sateisena ja hämäränä, mutta tämähän ei luonnollisesti Stalker-cosplayaajaa haitannut. Kävin jopa järven rannassa fiilistelemässä asu päällä, ja pelästytin hiuksia pesevän Miharun! Lucky rakenteli itseään Hirumaa, samaan aikaan kun Miharu laittautui enemmän itsensä näköiseksi. Drizz puolestaan antoi kommentteja videokameralle ja varastoi energiaa päivän erilaisia vastuutehtäviä varten (eli kuvien ottamista meidän kuvausvammaisten puolesta). Lopulta matkaan päästiin suurin piirtein ajoissa, ja minä sain kunniatehtävän ajaa auto perille Lahteen, jossa olimme perillä suurin piirtein klo 12.00, eli emme todellakaan nähneet mitään aamun erikoisohjelmia. Toisaalta eivätpä ne meitä tainneet hirveästi kiinnostaakaan, joten siinäpä suurin selitys (toiseksi suurin selitys: rakastamme nukkumista).

Itselleni päivän, tai oikeastaan koko Desuconin, tärkein ohjelma oli Fukumoton paneeli. Tilaisuus meni hienosti, lavalle oli aseteltu isoja Mahjong-tiiliä Akagi- ja Ten-sarjojen inspiroimana, ja Fukumoton taustalla seisoi hänen mangoistaan tutunoloinen mustapukuinen agenttimies. Itse ohjelma sujui hyvin: haastattelija osasi kysyä hyviä kysymyksiä Fukumotolta ja sai erittäin taidokkaasti käännettyä Fukumoton vastaukset yleisölle, sekä toisin päin. Viimeisellä puoliskolla Fukumoto piirsi vielä yleisön iloksi Akagin ja Kaijin, jotka lahjoitettiin yleisössä olleille cosplayaajille. Myöhemmin haimme vielä Luckyn kanssa Fukumotolta nimmarit, otin omani Stalker-karttaan :3. Muilta osin lauantai menikin hengailessa, kaasumaskin läpi hengittämisessä ja ihmisiä katsellessa. Miharu ilmoitti vielä itsensä, Luckyn ja minut E-card - turnaukseen, joka oli mukava kokemus kaikesta sen paskuudesta huolimatta. Vastapelaajat olivat kaikki hienoja herrasmiehiä ja leidejä, mutta pelin järjestely kusi totaalisesti. Onneksi sunnuntaina ostimme vielä Luckyn kanssa itsellemme e-card - pakat muistoksi, joten myöhempi pelaaminen kotona onnistuu myös.

Lauantain loppuillasta (lue: yhdeksältä) menimme vielä jatkobaariin, joka oli paikallisten turkkilaisherrasmiesten pitämä paikka. Kovin oli siinä vaiheessa vielä hiljaista, eikä "meidän porukalla" oikein ollut halua muutenkaan istua kauaa, koska vielä piti ajaa tunti takaisin mökille saunomaan jne. joten lähdimme aikaisin pois. Ilmeisesti myöhemmin oli meno parantunut, ainakin joidenkin internet-ihmisten mielestä, mutta eipä kyllä harmita.

Sunnuntain aamu kului aikalailla normaalilla rutiinilla, koska meistä kukaan ei enää cosplayannut. Astiat tiskattiin ja kamat pakattiin kasaan, jonka jälkeen lähdimme tarkastamaan jämäpäivän saldoa Sibeliustalolle vielä kerran. Kävimme katsomassa Miharun ystävättären pitämän "Friikkisirkusta ja trendipelleilyä - japanilainen popkulttuuri suomalaisessa mediassa" -esityksen. Paljon tuli uutta ja vanhaa tietoa, ja ohjelma oli sopivan kuivan asiapitoinen sunnuntaiaamuiseen makuuni. Kävimme myös tutustumassa kaikki vielä yhdessä Maid-kahvilaan, jonka palvelun taso olikin parantunut huomattavasti viime vuodesta (kiitos isomman tilan ja useamman palvelijattaren). Tosin maidot olivat kyllä suurimmalta osin todella söpöjä, josta iso plussa myös. Näkyipä erään piian mustat silkkialushousutkin, joka oli pettymys - odotin raitapantsuja! Loppuajan käytimme jälleen satunnaiseen hengailuun ja tavaroiden ostamiseen, ja lopulta klo 15.00 lähdimme autolla jälleen kotiinpäin, väsyneinä mutta onnellisina. Ja tavaroiden ostamisesta vielä puheenollen, tuin itse nuoria taiteilijoita ostamalla kaksi A3-printtiä Taidekujan myyjiltä (toinen oli Nia Teppelinin kuva, toinen Pokemonin Red Trainer).

Ja kaiken tämän päiväkirjamaisen lässytyksen jälkeen pääsemme purkamaan oikein kunnolla Desucon II -kokemusta sattumanvaraisilla ajatuksilla. Ensinnäkin cosplaykansa oli mielestäni ehkä parasta tähän mennessä, oli paljon hienosti tehtyjä asuja ja Naruto/Hetaliakansan määrä oli selkeästi vähentynyt (vaikkakin varsinkin Hetalia on yhä yliedustettua cosplaykamaa). Ihmisiä oli myös tuplasti viime vuoteen verrattuna, noin 3200 ihmistä. Lauantai oli jopa loppuunmyyty, joten tämäkin varmasti kertoo jotain Desuconin saavuttamasta suosiosta. Järjestelyt pelasivat mielestäni vähintääkin hyvin, lukuun ottamatta E-card turnauksen järjestelyitä (jotka olivat superpyllystä). Vaikka Desuconin pitäisi olla juuri se "ei pelkkä cosplay-con", niin suurimmilta osin se oli minulle juuri tätä. Ohjelmistossa ei ollut juuri mitään, joka olisi erityisesti kiinnostanut nähdä, mutta ehkä syy on enemmän minussa kuin ohjelmistossa. Viime vuoden Desu oli mielestäni parempi pelkästään jo siitä syystä, että Furuya kävi viihdyttämässä sisäistä mecha-otakuani. Desucon II ei silti ollut mitenkään huono, vaan tulee sielussani hyvänä kakkosena. Lisään vielä jotain asioita jos muistan, mutta nyt on mentävä katsomaan tämän vuoden E3-pelleilyä lisää!

söpö cosplayaaja

Ajatuksia Rebuild of Evangelion 2.22 -leffasta

Kun minä olin nuori jonne, ensimmäisiä katsomiani animusarjoja oli Evangelion. Silloin animen lataaminen oli hc-kamaa: oli modeemi, väärät kodeekit (en kuullut videolta ääntä) ja kuva oli jotain luokkaa 100 x 150 pikseliä. Myöhemmin ostin vielä DVD-kokoelmalaatikon, koska pidin sarjasta todella paljon. Isot robotit, Shinjin angstaaminen, maailmanloppu, mahtavaa shittiä, varsinkin, jos olet 14-vuotias yläastelainen! Taisinpa jopa tulostaa Evangelionista yhden kuvan ja näytin luokan tytöille. Smooth criminal, baybee!

Pikakelauksena noin yhdeksän vuotta eteenpäin ja esiin astuu Rebuild of Eva -leffasarja, josta nyt ilmestyi internetiin enkkusubeilla toinen osa (huom. nykyään blu-ray -tasoista kamaa, voi voi sentään kun nykynuoria suositaan). Ensimmäinen leffa oli suurelta osin samanlainen kuin sarjan ensimmäiset jaksot, eivätkä tapahtuneet juuri eronneet alkuperäisestä juonesta. Ykkösleffan silmäkarkkimäärä ja -laatu oli erittäin hienoa, samoin soundtrack. En lukenut kakkosleffasta mitään spoilereita, joten lähdin avoimin mielin katsomaan Hideaki Annon uusinta teosta. Ja voin kertoa, että se vasta orgasmeja aiheuttava leffa olikin! Toiminnan määrää oli lisätty huomattavasti, visuaalista antia hiottu entisestään ja taustamusiikit toimivat kuin kokaiini narkkarin nenässä! Elokuvan juoni poikkeaa jo paljon alkuperäissarjan juonesta esim. uusien Evangelion-robottien ja ihmissuhteiden muodossa, vaikka tärkeimmät tapahtumat ovat pääosin samoja kuin sarjassa. Onpa mukaan laitettu myös uusi Eva-kuljettaja, Mari, joka hahmona on periaatteessa uusi ja paranneltu Asuka. Marin rooli on lähinnä olla silmäkarkkina ja joukon sekopäisenä/mysteerisenä naisena, jolle otakut runkkaavat pimeässä. Tämä on varmasti kylmän laskelmoitu temppu, jonka avulla tekijät tahtovat lypsää rahaa. Toisaalta nyt kun mietin, niin koko leffasarjanhan tarkoitus on lypsää VIELÄ ENEMMÄN rahaa faneilta, joten enemmän tai vähemmän kaikki on laskelmoitua rahantuloa...Mikäs siinä, kun se kerran toimii!

Mari tekee Asukalle German suplexit!

Mielestäni komein kohtaus elokuvassa on se, kun Asuka, Shinji ja Rei yrittävät pysäyttää avaruudesta putoavaa Sahaquiel-enkeliä (joka on periaatteessa jättimäinen elävä pommi), joka aikoo tuhota Tokyo-3:n. Tämä kohtaus löytyy toki myös sarjasta, mutta se tiivistää hyvin elokuvan sielua - koko kohtaus on hiottu niin äärimmäisen täydelliseksi audiovisuaaliseksi orgasmiksi, että paantuneimmankin animekriitikon on vaikea olla ihailematta sitä. Jos haluatte tarkastaa mitä tarkoitan, niin tässä ensin vanha versio, jonka jälkeen tarkastelkaapa tätä uutta versiota. Pahoittelen trololol-subeja, mutta nämä saavat tähän hätään kelvata. A.T. FIELD FULL POWER FUCK YEAAAAAAAAAAAAHHHHHH -fiilis.

Eli tiivistetty mielipiteeni leffasta: vanhalle fanille erittäin hieno kokemus, ei ole turhan samanlainen alkuperäissarjan kanssa (joka on hyvä asia), tekijät tietävät mitä fanit haluavat eikä siinä ole mitään väärää. Onneksi myös kaikkea "syvällistä" pohdiskelua ei ole poistettu, mutta sitä on vähennetty sopivaan määrään. Harva leffa on saanut minua nostamaan nyrkkejäni ilmaan, mutta tämän kohdalla tuli sellainen spontaani reaktio loppuvaiheilla. Shinji muuttui sarjan masentuneesta ujonyymistä totaaliseksi pahaperseeksi. En voi vieläkään uskoa!

Gendo:"Poikani, olen ylpeys!"

Lifehacks

4chanissa on aina välillä lifehacks-lankoja, joissa jokainen antaa jotain hyviä neuvoja elämään, esim. nopeampi tapa ottaa t-paita pois päältä, eli siis elämän pieniä asioita joita on itse keksinyt tai oppinut matkan varrelta. Ajattelin laittaa tähän pari lifehackin kaltaista juttua, jotka voisivat elämän hakkeroimisen sijaan tuoda iloa ja hyvää mieltä tavalliseen arkeen, tai miksei myös yleisesti elämään. Osa (tai kaikki) näistä voi olla tavalla tai toisella tuttuja, eikä nämä taida kaikki olla niinkään omista tekemisistä vaan asenteesta kiinni, but haters gonna hate!

• kylmä lasi vettä kuumalla ilmalla - feels so good mang!
• vastaleikatun nurmikon tuoksu nenässä
• keuhkojen vetäminen täyteen raikasta, sateenjälkeistä ulkoilmaa
  
• värien näkeminen - katsokaapa joskus oikein kunnolla esim. edessä avautuvaa maisemaa ja keskittykää puiden, taivaan, ym. väreihin - HAAWSOME-fiilis!
• paljain jaloin käveleminen erilaisilla pinnoilla
• aamun ensimmäinen auringonsäde silmiin
• uudet lakanat sängyssä
• ensipuraisu colasta tai lonkerosta :3
• eläinystävien silittäminen ja niille lässyttäminen
  
• urheilu + virkistävä suihku
• vidya gaems ja musiikki (varsinainen protip)
• hauskat pilvet taivaalla - näitä näkee Raumalla uuden Prisman takana, älkää kysykö miksi
• + tuhat muuta juttua, joita en nyt muista!

Ehkä tajuatte, mitä meinaan, tai sitten ette... :/ Noista ainakin tulee itselle sellanen pieni ilon piristysruiske kyseiseen päivään, koittakaa tekin jotain noista, jos ette ole jo aiemmin tutustunut! Myös: laittakaa kommentteihin jotain omia "feels good man" -juttujanne. Mitä tyhmempi, sen parempi!

Am I kawaii~? *uguu*

FFFFFFFFriday night -tajunnanvirtaa!

Lisää tekstiä perjantai-illan iloksi. Tällä viikolla tosiaan alkoi työt. Ei mitään kovin erikoisia hommia, tiistaina tosin käytiin isän kanssa Helsingissä ostamassa firmaan lisää tavaraa ja sitten isälle ja isoveljelle lisää jäähakkuja sun muita vermeitä. Kyllä kiipeily on kallis harrastus, mutta parempi sitte päästä sinne vuorelle tollasilla huippukamoilla! :) Jos ei onnistu, niin trollaan kyllä vitusti niitä sitten.

Eka viikko meni kyllä suhteellisen nopeesti, tosin kassahommiin pitää aina totuttautua hiukan, ehkä kahden sekunnin ajan. Ilma on ollu myös harvinaisen harmaa ja sateinen, sais se kesä kyllä tulla takas. On myös vittumaista, kun opettajat ei tarkista kokeita. Olis ihan mukava tietää, miten ne viimiset tentit meni... Noh, kai ne läpi meni, en ainakaa jaksa uusia mitään jos tulee uusittavaks. Tällä viikolla on myös "klassiset" animubiisit palanneet takaisin aivoihini, kuten esimerkiksi tämä ja tämä. Myös Ayumi Hamasaki on laulanut korvaani nostalgisia biisejä. FUCKING NOSTALGIA'D!

Vasen poskikin taitaa olla nyt parantumassa, kun sain lääkäriltä jotain pillereitä. Ei ainakaan satu koko ajan naamaa ja pystyy keskittymään muihin asioihin täysin, ilman häiriintymistä. Ensi blogikirjoituksessa luultavasti analyysia Evangelionin uudesta You can (not) Advance -leffasta, jos saan katsottua sen. Vaihtoehtoisesti vanhojen sarjojen ylianalysointia, joka on varmasti _eräiden_ lukijoiden mieleen (featuring Gunbuster, Gurren-Lagann). Kattellaan, mitä saadaan aikaseksi :3

PS. Oonko laittanu jokaisen blogikirjoituksen tunnisteeksi sanan "turhat"? HAAWSOME

Ilmeeni, kun Riemurasia varasti MITÄ WOOKIE -kuvan

Sunnuntain sekalaistarjous

Perjantaina oli mukava päivä, vaikka pitikin herätä aikasin. Heti aamulla käytiin vähän ostoksilla ja mukaan tarttui kahdet uudet caprit ja kaksi lyhythihaista kauluspaitaa. Heräteostoksena oli myös Björn Borg -merkkinen tekonahkainen olkalaukku, sekin oli kovin jepa. Iltapäivällä mentiin isän kanssa mökille terassia maalaamaan. Viime vuonna maalaamiseen meni ihan älyttömän kauan, käytiin vissiin neljänä eri päivänä maalaamassa, mutta nyt meni vaan yks päivä. Ihmeteltiin molemmat moneen kertaan oikeen ääneen, että miten se nyt näin helppoa voi olla tällä kertaa. Ilmeisesti ei vaan laudat enää ime itseensä niin paljon sitä ainetta, tai näin päin pois. Kuitenkin, nyt terassi on aika komeassa kunnossa taas! Sen verran aurinkokin porotti, että tuli käsiin hiukan rusketusta jo.

Koulukin loppui torstaina, ja työharjotteluasiatkin näyttäisi nyt siltä, että saan ne hoidettua ilman suurempia kommelluksia opettajan kanssa. Pari paperia pudotan maanantaina koulun lokeroon, niin se on siinä! Feelsjohngoodman.bmp! Muilta osin viikonloppu onkin ollut tosi rauhallinen, netin ja varsinkin Dopelives-sivun selailu ovat olleet pääosassa. Niin, ja sitten on ollut kyllä kolme yötä jo niin rankkoja unia, ettei niinku mitään jakoa! Alitajunta tarjoilee kyllä ihmeellisiä maisemia ja tilanteita, aamulla on sitte aina ihan väsynyt, kun koko yö on mennyt seikkaillessa... Täytyy joskus paremmalla ajalla taas pohtia unimaailman syövereitä, mutta ei tällä kertaa.

:)

Hiton magneetit...

...miten ne toimivat? Magneetit toimivat siten, että magneetin toinen pää varautuu negatiiviseksi ja toinen positiiviseksi, elektronien järjestyksen ansiosta. Positiivinen pää vetää puoleensa negatiivista ja hylkii puolestaan toista positiivista päätä kohdattaessa. Kaksi ääripäätä vetää toisiaan puoleensa. Aika viileä juttu, jäbä...

Ihmisiä kiinnostavat ääripäät eri elämän asioissa. Ihmissuhteiden kohdalla tämä on helppo ymmärtää: toinen vaikuttaa vähän mystiseltä ja jännittävältä, koska on niin erilainen kuin itse. Miesten ja naisten välinen fyysinen ero on jo luonnollisesti itsessään kiinnostavaa. Jatkaen näistä lapsellisesta, mutta toki hyödyllisistä, esimerkeistä eteenpäin huomaamme, että ääripäät eivät liity ainoastaan meihin, vaan kaikkeen. Kuuma ja kylmä viehättävät meitä vuodenaikojen ja mieltymysten mukaan. Musta ja valkoinen ovat aina suosittuja värejä - vierekkäin ne ovat vielä parempia, vaikkapa raitasukissa :3.

Elämän ja kuoleman kontrasti on jatkuvasti ihmiselämässä läsnä. Ilman kuolemaa tuskin olisi mielekästä elämää, ja ilman elämää ei voi mikään loppua kuolemalla. Carl von Clausewitz tiivisti asian hienosti Sodankäynnistä-kirjassaan:"Sota on elämää puhtaimmillaan, koska sodassa ihmisen elämästä on karsittu kaikki turha pois, paitsi kuolema." Siihen Carl-veikkonen ei puuttunut, onko sota loppujen lopulta hyvä vai huono asia, emmekä mekään. Ja siinä taas eräs kontrasti, hyvä ja paha. Jopa tutkimustuloksissa meitä useinmiten kiinnostavat ne piikit ja aallonpohjat, joita käppyrät voivat meille tarjota - keskimääräinen usein jää huomiotta. Ääripäät, ja varsinkin niiden vaihtelut, tuovat siis ihmiselämään tietynlaisen sisällön, vaikka emme sitä usein edes ajattele. Ilman näiden erilaisten hyvien ja huonojen aikojen vaihtelua tuskin tuntisimme iloa, surua tai juuri muutakaan.

Ääripäät eivät liity ainoastaan ihmisten elämään, vaan kaikkeen olevaan. Kylmää ja kuumaa jo sivuttiin - atomien liike-energian määrää siis käytännössä. Atomin sisällä protonit ovat isoja verrattuna kiertäviin elektroneihin. Molekyylit ovat atomeja isompia, ihmiset puolestaan molekyylejä isompia ja niin edelleen. Suurten ja pienten asioiden vuorottelu jatkuu avaruuden äärettömyyteen asti. Ääripäät riippuvat siis joskus jopa siitä, minkä tai kenen kannalta tarkastelemme asioita. Kaiken olevan erilaiset vaihtelut muodostavat lopulta äärettömän syklin, jossa kaksi asiaa vaihtelevat toistensa suhteen. Tämä on ehkä suurin luonnonlaki, jota ei voi käytännössä mitata eikä nähdä - Muutos ja sen ääretön potentiaali.

Vaikka jokaisen ihmisen elämä ja teot ovat rajallisia, niin silti jokaisessa meissä on äärettömyyden potentiaali. Sisäistä tahtoa ja rohkeutta ei voi tuhota kukaan muu, kuin ihminen itse. Keho voi tuhoutua, mutta murtumatonta tahtoa ei voi poistaa, estää eikä hävittää - ääretön potentiaali on pysäyttämätön! Vaikka historia muistaa hyvin nämä elämän voittajat, niin silti joka päivä voimme nähdä edellä kävelleiden, tavallisten ihmisten ja muun elävien olentojen tahtotilan. Ilman edellisten ääretöntä potentiaalia muutokseen ei Maapallo olisi sellainen kiva paikka, kuin nyt :). Suuri osa ihmiseen kuuluvista atomeista on muodostunut tähtien ytimessä, tätäkin jännää asiaa voi aika-ajoin pohtia...

Hell yeah, magneetit. Kertokaa filosofisia mielipiteitänne ja kumotkaa minun lapselliset väitteet, niin saadaan keskustelua käyntiin :3. Sainpa ainakin tekosyyn mainita raitasukat blogitekstissä!

Kuva liittyy, ilmeeni ja mielipiteeni koko tekstistä:

Launtai-aamun ajatuksia

On kyllä aika jepa toi kesäinen ilma, vaikka onkin kuumaa ja hyttysiä pyörii jo ympärillä! Kesän tullessa kyllä huomaa miten vähän oikeastaan omistaa kesäisiä vaatteita - takkeja ja muita talven ja syksyn vaatteita kyllä on pilvin pimein, mutta minne ovat jääneet kesän tamineet? Kaupan hyllylläkö ne vielä ovat? Btw, tuo linkin kesäinen biisi on peruja vuodelta 2006 - kuulin sen radiosta helmikuussa :D

Eilen oli aika hieno ilta, kun katsottiin Suomen peli kavereiden kanssa. Tämän jälkeen väännettiin vielä NHL09:ää, eli melko kiekkopainotteinen ilta. Tietokonetta on kyllä melkeen mahdoton voittaa pro-asetuksilla, ihme tekoäly ;/.

Puhutaanpa Desuconista!

Noniin, avataanpa tämä toinen postaus Desuconilla ja cosplaylla. Viime vuoden Desuconissa minä ja ystäväni LuckyMan pääsimme/jouduimme Opi Japania Erinin Kanssa -sarjan tekijän haastatteluun, joka oli aika häpeällinen kokemus. Tuntuu siltä, että minun ei kannata mihinkään haastatteluihin mennä enää koskaan, koska niistä ei seuraa mitään hyvää! Kuitenkin viime vuoden Desucon oli sen verran iloluontoinen tapahtuma, että päätimme taas kerran lähteä Lahteen 12.-13. kesäkuuta väliseksi ajaksi. Conin kunniavieraina ovat mm. Haruko "Halko" Momoi ja Nobuyuki Fukumoto. Itse henkilökohtaisesti odotan enemmän Fukumoton esiintymistä ja nimikirjoitustilaisuutta, koska hänen tekemänsä Kaiji- ja Akagi-sarjat ovat sydäntäni lähellä :3. Halko ei oikeastaan herätä minussa suurempia tunteita, joten en ole hänen konserttiakaan menossa katsomaan (mielummin kuuntelen vaikka auton stereoista Girl's Generationia).

Viime vuoden Gihren Zabi -asu on nyt laitettu naftaliiniin ja kaappiin, koska tämän vuoden Desuconissa aion olla satunnainen Stalker. En ole ihan varma, että onko poliittisesti korrektia saapua animea ja Japanin kulttuuria käsittelevään tapahtumaan itä-eurooppalaisena, postapokalyptisen maailman haaskankerääjänä, mutta ei kai sillä niin väliä. Pääasia on, että puku näyttää edes jotenkin siedettävältä ja conissa on hauskaa/hikistä/stressaavaa. Desuconin kunniaksi on viime vuoden perusteella sanottava, että se oli kuin paratiisi verrattuna v.2006 Animeconiin Helsingin Paasitornilla jossa hiki virtasi sekunti ovesta sisäänastumisen jälkeen. Tuolloin asumisen kanssa ei kyllä ollut ongelmia, koska pääsimme erään ystävän (Warped Manin!) luo asumaan eikä hotellista tarvinnut maksaa. Tämän vuoden Desuconia varten taitaa kaikki Lahden hotellihuoneet ja muut vuokrattavat tilat olla varattuja, joten taidamme mennä erään kolmannen ystävän mökille asustelemaan. 80 kilometrin ajomatka coniin on tosiasia, jonka kanssa pitää vain tällä kertaa elää...

Suomen cosplay- ja coniskene ovat nyt tietynlaisessa muutostilassa. Animecon, joka vuosia hallitsi suurimpana Suomen animeaiheisia tapahtumia, on tulossa pian tiensä päähän. Tämä siksi, että kukaan ei halua enää järjestää tätä massiivista dinosaurustapahtumaa. Animeconiin taitaa liittyä liikaa sen historian tuomaa negatiivista painoarvoa. Entisen ilmaistapahtuman manttelinperijäksi näyttäisi nousevan juuri edellä mainittu Desucon, tai sitten Tampereella järjestettävä Tracon. Molemmat tapahtumat ovat maksullisia (Desuconin ennakkolippu 14€, Traconin 9€), vaikka muutamia vuosia takaperin "conialan silmäätekevien" mielestä maksullinen tapahtuma ei voisi onnistua. Itselleni maksullisuus sopii - vähemmän satunnaisia Jonneja pyörimässä nurkissa ja jos rahalla saadaan kaksi kovatasoista vierasta Nipponista, niin vielä parempi.

Cosplay-väki tuntuu myös olevan jaottunut monelta osin, vaikka kyseessä pitäisi olla kaikkien yhteinen ja hauska harrastus: on jaottelua ammattilaisiin ja aloittelijoihin, miehiin ja naisiin, Narutolapsiin ja Kingdom Hearts -hahmoihin sekä itsetehtyihin ja ostettuihin pukuihin. Itse olen juuri tätä plebeiji-ostokansaa, koska en osaa itse mitään ommella, saatika siihen ei ole aikaa. Siksi minua harmittaakin, että myös paskasti itsetehdyt asut ovat arvostusasteikolla korkemalla, kuin ostetut. Eikö hyvistä osista koottu, ostettu asu ole parempi kuin vartissa kyhätty tekele? Missä puolestaan menee "itsetehdyn" raja: pitääkö tehdä kaikki itse, vai saako äiti, lähituttu tai joku sukulainen auttaa, kunhan apu on ilmaista? Entäpä miten suhtaudutaan ostettuihin peruukkeihin ja muihin lisäkoristeisiin? Itse arvostan eri asut lähinnä niiden viimeistelyn ja näyttävyyden mukaan, mutta toki itse cosplay-kisoihin pitäisi ottaa vain itsetehtyjä (tai enimmäkseen itsetehtyjä) asuja. Kunnia niille, jotka hienoja asuja osaavat ja jaksavat tehdä!

Oliko tässä mitään järkeä tai päämäärää, eipä tainnut olla :). Kunhan sain taas toistaa vanhoja hokemiani. Toivottavasti Desuconista tulee hieno tapahtuma tänäkin vuonna, ja että iltabileissä on paljon cosplayaavaa väestöä. TAHDON NÄHDÄ MYÖS ROBOT UNICORN ATTACK -COSPLAYASUN TÄNÄ VUONNA! Always~~~~

Ensimmäinen postaus

Hui. Päätinpä tehdä itselleni täysin uuden blogin, koska kouluprojektiblogi ei oikein tunnu luontevalta paikalta kirjoittaa asioista internetissä. Tällä kertaa tarkoitus ei ole pelkästään puhua videopeleistä ja muista päivääpolttavista aiheista, vaan aivan kaikesta. Toki siihenkin edellä mainitut aiheet kuuluvat myös... Terävöitetään vielä selkeyden vuoksi aihealueita, joihin voisi vaikka kärkipäässä kuulua:

• elämä ja sen pienet ihanuudet ja ärsyttävyydet
• animu ja mango
• vidyapelit
• cosplay ja cosplay-draama (lähestyvän conikesän takia)
• yleinen filosofointi
• neloskanavan typerät meemut
• muu yleinen trollailu :3

Toivottavasti jaksatte lukea ja kommentoida. Yritän tehdä näistä kirjoituksista hieman selkeämpiä ja pidempiä kuin tavallisesta facebook-päivityksestä, jotta massiivisella lukijakunnallani riittäisi mielenkiintoa tulla vielä toisenkin kerran tekstieni pariin.