Anna Rantasila piti Desuconissa "Friikkisirkusta ja trendipelleilyä - japanilainen pop-kulttuuri suomalaisessa valtavirran mediassa" -luennon, jossa keskusteltiin animen ja mangan rantautumista Suomeen ja suomalaiseen mediaan. Rantasila myös mainitsi, miten "animefanit" yleensä vähättelevät itseään ja harrastustaan toimittajille, vaikka mitään todellista syytä tälle ei oikeastaan ole. Muistaakseni joku yleisössä mainitsi, että hän ei yleensä kerro kenellekään harrastuksestaan, jota Rantasila ja muutama muu ääneen ihmetteli, mutta minä en.
Olen animekaapissa.
Jos joku tosielämän puolituttu kysyy harrastuksistani, jätän animen ym. japanilaisen kulttuurin piirteet mainitsematta. Jos puolestaan joku kysyy minulta suoraan:"Katotsä ANIMEA?!", niin en todellakaan myönnä. Voitte ehkä kysyä:"Mutta miksi? Eikös nykyaikana ole hip ja cool olla sellainen anime-ernuhommailija?" Ei, ei ole. Ei ainakaan Raumalla.
Ensinnäkin, en yksinkertaisesti jaksa selitellä ihmisille miksi katson animea. Tämä kun tuntuu olevan kaikille lähes pakko saada tietää, jos siis saavat kuulla harrastuksestani. Kaikki Pokemon-vitsit on jo kuultu, ja hei - Pokemonit on vitun siistejä, sarjakin oli hyvä nuorena. En jaksa kuvailla mielestäni parhaimpia sarjoja saatika animen viehätystä, koska selittäminen on tähän mennessä aina ollut ajanhukkaa - ihmisiä ei todellisuudessa kiinnosta pätkääkään. He saivat jo tietää "lapsellisen" faktan minusta, jonka avulla on helppo naljailla tulevaisuudessa tai käyttää kiistatilanteessa hyväksi.
En myöskään ole mikään suuri alfauros, mutta ainakin kuvittelen, että olen koulumaailmassa suht normaalin oloinen kulkija - tosin tuskin kukaan tietää paljonko vapaa-aikanani olen koneella. Juhlimassakin käyn suurin piirtein yhtä paljon, kuin muutkin koulukaverini, eli en ole täysin komeroitunut tapaus tässäkään suhteessa. Näinpä ollen en haluakaan pilata tätä "normaalielämän" farssia paljastamalla muille totuutta elämästäni.
Jokainen meistä pitää yllä aina tietynlaista persoonallisuusmaskia, tuskinpa olen ainut joka käyttäytyy erilaisesti vanhempien/kaverien/työtoverien seurassa. Useinmiten omat käyttäytymismallini vaihtelevat jopa henkilöiden ja heidän mielialojensa välillä. Näillä maskeilla ei ole kuin yksi tarkoitus - pitää keskustelu pois minusta ja minun elämästäni. Ystävien kanssa voin ja haluan puhua omasta elämästäni ja harrastuksistani, muut ovat poikkeus - muiden kanssa pitää kaikki keskusteleminen tapahtua yleisellä tasolla, johon koulussa kuuluvat lähinnä kouluasiat ja/tai ryyppääminen.
Patrick Batemanin suurin toive American Psychossa oli olla edes hetken normaali, jolloin hän yritti emuloida ystäviään niin hyvin kuin osasi. Mutta toisin kuin Bateman, minä en halua erityisemmin kuulua joukkoon - riittää, että itse vältän ympäristön tutkan kaikilla tavoin. Eikä näiden heikkousten piilottelu ole ainoastaan animeen liittyvää, mutta toisaalta suurin näistä kaikista heikkouksista se taitaa olla, ai ainakin "normaali-ihmisen" silmissä se häpeällisin.
Tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita!
>Ilmeeni omassa huoneessani
Ensinnäkin, en yksinkertaisesti jaksa selitellä ihmisille miksi katson animea. Tämä kun tuntuu olevan kaikille lähes pakko saada tietää, jos siis saavat kuulla harrastuksestani. Kaikki Pokemon-vitsit on jo kuultu, ja hei - Pokemonit on vitun siistejä, sarjakin oli hyvä nuorena. En jaksa kuvailla mielestäni parhaimpia sarjoja saatika animen viehätystä, koska selittäminen on tähän mennessä aina ollut ajanhukkaa - ihmisiä ei todellisuudessa kiinnosta pätkääkään. He saivat jo tietää "lapsellisen" faktan minusta, jonka avulla on helppo naljailla tulevaisuudessa tai käyttää kiistatilanteessa hyväksi.
"Lol ooks vähä tyhmä, katot jotai animee xD"
En myöskään ole mikään suuri alfauros, mutta ainakin kuvittelen, että olen koulumaailmassa suht normaalin oloinen kulkija - tosin tuskin kukaan tietää paljonko vapaa-aikanani olen koneella. Juhlimassakin käyn suurin piirtein yhtä paljon, kuin muutkin koulukaverini, eli en ole täysin komeroitunut tapaus tässäkään suhteessa. Näinpä ollen en haluakaan pilata tätä "normaalielämän" farssia paljastamalla muille totuutta elämästäni.
Jokainen meistä pitää yllä aina tietynlaista persoonallisuusmaskia, tuskinpa olen ainut joka käyttäytyy erilaisesti vanhempien/kaverien/työtoverien seurassa. Useinmiten omat käyttäytymismallini vaihtelevat jopa henkilöiden ja heidän mielialojensa välillä. Näillä maskeilla ei ole kuin yksi tarkoitus - pitää keskustelu pois minusta ja minun elämästäni. Ystävien kanssa voin ja haluan puhua omasta elämästäni ja harrastuksistani, muut ovat poikkeus - muiden kanssa pitää kaikki keskusteleminen tapahtua yleisellä tasolla, johon koulussa kuuluvat lähinnä kouluasiat ja/tai ryyppääminen.
Patrick Batemanin suurin toive American Psychossa oli olla edes hetken normaali, jolloin hän yritti emuloida ystäviään niin hyvin kuin osasi. Mutta toisin kuin Bateman, minä en halua erityisemmin kuulua joukkoon - riittää, että itse vältän ympäristön tutkan kaikilla tavoin. Eikä näiden heikkousten piilottelu ole ainoastaan animeen liittyvää, mutta toisaalta suurin näistä kaikista heikkouksista se taitaa olla, ai ainakin "normaali-ihmisen" silmissä se häpeällisin.
Tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita!
Taas tuli maaninen kirjoitus... My face!
Mielenkiintoinen aihe ja hyviä pohdintoja.
VastaaPoistaItse on tullut harrastettua osittain päinvastaista taktiikkaa työ- ja kouluelämässä. Noudatan taktiikkaa "ole esillä, mutta ole hiljaa". Eli en mitenkään erikoisesti peittele animeharrastustani. Käytän animepaitoja, tietokoneen taustakuvana on jokaisessa työpaikassa ollut jokin animekuva ja kahvikuppia koristaa Ikkitousen-hahmo. Näin ollen en usko, että kenellekään jää epäselväksi animeharrastukseni. Toisaalta jos joku sitä tulisi suoraan kysymään niin antaisin ihan suoran ja rehellisen vastauksen (paha sitä kieltääkään näillä näytöillä =). Tähän päivään mennessä ei kukaan ole niin koulussa kuin missään työpaikassakaan tullut esittämään tuota maagista kysymystä: "Katotko animea" tai "Mitä noi kuvat esittää".
Ehkä puolittain esilläolo turruttaa ihmisten uteliaisuuden? Ihmisethän tunnetusti eivät juuri välitä kun joku jostain aiheesta oikein rupeaa paasaamaan. Ehkä näin ollen ihminen joka näyttää värinsä, mutta pysyy hiljaa ei aiheuta juurikaan vastareaktioita. Sehän on sitten se ja sama mitä ihmiset oman päänsä sisällä ajattelvat toisten harrastuksista, sitä kun ei kukaan muu tiedä kuin henkilö itse. Tai ehkä olen vain tavannut niitä oikeita puolituttuja, jotka eivät kysele kysymyksiä =D.
Ota noista sitten selvää =P
Ystäväiseni, pidän tyylistäni. Omaa heikkotahan se on, jos ei uskalla kertoa muille harrastuksestaan, mutta en tällä hetkellä voi sille kummemmin mitään. Kaiketi loppujen lopuksi se on vain luottamuspulaa näitä puolituttuja kohtaan, joskin sellaiseksi elämä on kulkijansa tässä tapauksessa opettanut.
VastaaPoista