Animekaappi

Anna Rantasila piti Desuconissa "Friikkisirkusta ja trendipelleilyä - japanilainen pop-kulttuuri suomalaisessa valtavirran mediassa" -luennon, jossa keskusteltiin animen ja mangan rantautumista Suomeen ja suomalaiseen mediaan. Rantasila myös mainitsi, miten "animefanit" yleensä vähättelevät itseään ja harrastustaan toimittajille, vaikka mitään todellista syytä tälle ei oikeastaan ole. Muistaakseni joku yleisössä mainitsi, että hän ei yleensä kerro kenellekään harrastuksestaan, jota Rantasila ja muutama muu ääneen ihmetteli, mutta minä en.

Olen animekaapissa.

Jos joku tosielämän puolituttu kysyy harrastuksistani, jätän animen ym. japanilaisen kulttuurin piirteet mainitsematta. Jos puolestaan joku kysyy minulta suoraan:"Katotsä ANIMEA?!", niin en todellakaan myönnä. Voitte ehkä kysyä:"Mutta miksi? Eikös nykyaikana ole hip ja cool olla sellainen anime-ernuhommailija?" Ei, ei ole. Ei ainakaan Raumalla.

>Ilmeeni omassa huoneessani

Ensinnäkin, en yksinkertaisesti jaksa selitellä ihmisille miksi katson animea. Tämä kun tuntuu olevan kaikille lähes pakko saada tietää, jos siis saavat kuulla harrastuksestani. Kaikki Pokemon-vitsit on jo kuultu, ja hei - Pokemonit on vitun siistejä, sarjakin oli hyvä nuorena. En jaksa kuvailla mielestäni parhaimpia sarjoja saatika animen viehätystä, koska selittäminen on tähän mennessä aina ollut ajanhukkaa - ihmisiä ei todellisuudessa kiinnosta pätkääkään. He saivat jo tietää "lapsellisen" faktan minusta, jonka avulla on helppo naljailla tulevaisuudessa tai käyttää kiistatilanteessa hyväksi.

"Lol ooks vähä tyhmä, katot jotai animee xD"

En myöskään ole mikään suuri alfauros, mutta ainakin kuvittelen, että olen koulumaailmassa suht normaalin oloinen kulkija - tosin tuskin kukaan tietää paljonko vapaa-aikanani olen koneella. Juhlimassakin käyn suurin piirtein yhtä paljon, kuin muutkin koulukaverini, eli en ole täysin komeroitunut tapaus tässäkään suhteessa. Näinpä ollen en haluakaan pilata tätä "normaalielämän" farssia paljastamalla muille totuutta elämästäni.

Jokainen meistä pitää yllä aina tietynlaista persoonallisuusmaskia, tuskinpa olen ainut joka käyttäytyy erilaisesti vanhempien/kaverien/työtoverien seurassa. Useinmiten omat käyttäytymismallini vaihtelevat jopa henkilöiden ja heidän mielialojensa välillä. Näillä maskeilla ei ole kuin yksi tarkoitus - pitää keskustelu pois minusta ja minun elämästäni. Ystävien kanssa voin ja haluan puhua omasta elämästäni ja harrastuksistani, muut ovat poikkeus - muiden kanssa pitää kaikki keskusteleminen tapahtua yleisellä tasolla, johon koulussa kuuluvat lähinnä kouluasiat ja/tai ryyppääminen.

Patrick Batemanin suurin toive American Psychossa oli olla edes hetken normaali, jolloin hän yritti emuloida ystäviään niin hyvin kuin osasi. Mutta toisin kuin Bateman, minä en halua erityisemmin kuulua joukkoon - riittää, että itse vältän ympäristön tutkan kaikilla tavoin. Eikä näiden heikkousten piilottelu ole ainoastaan animeen liittyvää, mutta toisaalta suurin näistä kaikista heikkouksista se taitaa olla, ai ainakin "normaali-ihmisen" silmissä se häpeällisin.

Tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita!

Taas tuli maaninen kirjoitus... My face!

Animehapatusta: Gunbuster

Jossain aiemmassa postauksessa mainitsin, että aion tehdä myös arvosteluja erinäisistä vanhoista animesarjoista, joten otetaanpa vaikka "Aim For The Top! Gunbuster"ensimmäisenä käsittelyyn (laittakaa biisi soimaan välittömästi!). Tai no, ehkä arvostelu on väärä sana, pikemminkin kyse taitaa olla fanaattisesta höyryämisestä suu vaahdossa, mutta jatketaan silti eteenpäin! Kerron ensin "lyhyesti" juonesta, joten jos ette halua aivan täysin spoilaantua niin skipatkaa väliotsikkoon asti.

Kuva liittyy. Keskellä Noriko, oikealla Amano
ja vasemmalla Gunbusterin pää

Gunbusterin universumissa ihmiskunta on kohdannut syvällä avaruudessa asuvat Avaruushirviöt (kyllä, näin näitä isoja hyönteisiä sarjassa nimitetään). Vaikka avaruusmatkustelu onkin kehittynyt, niin ihmiskunnalla ei ole mitään täydellistä asetta näitä olioita vastaan. Ihmisten avaruuslaivasto tuhotaan lähes täysin ensimmäisessä taistelussa ja Luxion-aluksella ollut amiraali Takaya kuolee, uhraten oman paikkansa pelastusaluksessa nuorelle miehelle.

Amiraalin tytär, Noriko Takaya, on Gunbusterin päähenkilö. Noriko tahtoo seurata isänsä jalanjälkiä ja päästä avaruuteen ja hän yrittää kouluttautua RX-7 -robotin ohjaajaksi, tosin huonolla menestyksellä. Koulun muut tytöt näyttävät pärjäävän Norikoa paremmin, ja Norikon idolisoima Amano-tyttö on valovuosia Norikoa parempi. Lopulta tähän robottiohjaajien kouluun saapuu Coach Ohta (Norio Wakamoton äänellä varustettu, mysteerinen mies), joka aikoo värvätä kaksi tyttöä avaruudessa toimiviin Top-joukkoihin.

Noriko toki yrittää testissä suoriutua parhaansa mukaan, mutta epäonnistuu. Kaikkien yllätykseksi Coach kuitenkin valitsee Norikon ja Amanon lähtemään avaruusjoukkoihin. Noriko itsekin yllättyy, samalla kun hänen koulukaverinsa mollaavat Norikoa, väittäen, että häntä suosittiin hänen isänsä takia. Myös Amano on pettynyt Norikon valintaan, ja kysyy Coachilta suoraan asiaa. Coach myöntää olevansa ainut selviytyjä Luxionilta, mutta kieltää suosimisen. Samalla hän myös paljastaa, että valinnan taustalla on myös ajatus Buster Machinen kehittämisestä, mutta enempää hän ei paljasta.

Noriko kuuntelee pettyneenä oven takana tätä keskustelua, ja hän pyytää, ettei Coach kiusaisi häntä valinnallaan. Coach vie surullisen Norikon seuraamaan Amanon harjoittelua, jolloin Noriko oppii, että onnistuminen vaatii paitsi sisäistä paloa (jota Norikolla toki jo on), mutta myös KOVAA TYÖTÄ JA SISUA! Ja toden totta, tätä suurta valaistusta seuraakin eeppinen harjoittelumontaasi, joka valitettavasti ei enää toimi youtubessa (kiitos Bandai <3).

Noriko ja Amano lähtevät Coachin mukana avaruuteen, jossa muut Top-taistelijat jo odottavat. Avaruudessa Noriko oppii lisää asioita, kuten sen, että kun matkustetaan lähellä valonnopeutta niin "normaali" aika kulkee nopeammin. Päähenkilöt kokevat tämän itse, kun he lähtevät tutkimaan valonnopeudella kulkevaa alusta, joka paljastuu tyhjäksi Luxioniksi. Muutaman minuutin operaatio kestää kuitenkin todellisuudessa kuukausia, ja Exelion-komentoalus on valmistunut juuri, kun Noriko, Amano ja Coach palaavat.

Niinpä koko Top-ryhmä lähtee Exelion-laivaston mukana kohti pimeää avaruutta tutkimaan avaruushirviöitä lisää. Amano epäilee yhä Norikon kykyjä, jolloin Noriko pettyneenä vaihtaa taistelijaparinsa Amanosta Smith-nuorukaiseen, johon Noriko on ihastunut. Kun laivasto kohtaa avaruushirviöt, niin Norikon taitojen puute näkyy - hän kokee olevansa yksin pimeässä avaruudessa, jossa kaikki asiat tapahtuvat liian nopeasti. Norikon osaamattomuus johtaa Smithin kuolemaan, ilman, että Noriko kertaakaan edes ampui tai löi kohti vihollista. Noriko traumatisoituu pahoin, eikä hän pysty tai tahdo taistella avaruudessa.

Coach kuitenkin jatkaa Norikon Buster Machine -koulutusta kaiken varalta. Kun Exelion-laivasto on palaamassa warppaamalla kohti Maata, se joutuu avaruushirviöiden hyökkäyksen kohteeksi juuri aurinkokunnan laitamilla. Samaan aikaan kun Amano ja muut Top-taistelijat sotivat avaruudessa ylivoimaista vihollista vastaan, Noriko istuu sisällä vahingoittuneessa Exelionissa. Ystävien hätä saa Norikon kasvamaan henkisesti - hän päättää, että itkemisen ja pelkäämisen aika on ohi. Uusi Noriko on syntynyt. Noriko kaappaa viimeistelemättömän Buster Machinen, eli Gunbusterin, jota seuraa erittäin eeppinen nousu tulessa olevan Exelionin kannelle. Huomatkaa kyseisessä kohtauksessa myös Gunbusterin asento, jota /m/echapiireissä nimitetään myös nimellä THE POSE. Jos haluat olla todellinen pahaperse, The Pose tekee sinusta sellaisen!

DAT POSE..!

Noh, Noriko siis tosiaan pelastaa päivän ja voittaa taistelun, mutta nyt avaruushirviöt ovat saaneet Maan sijainnin ja he lähettävät satojen miljoonien jättihyönteisten armeijan kohti Maata. Samaan aikaan selviää, että Coachilla on avaruussäteilyn aiheuttama tauti ja hän on kuolettavasti sairas. Amanon murot menevät tästä väärään kurkkuun, koska hän on salaa ollut Coachiin rakastunut koko ajan. Noriko löytää Coachin verissäsuin toimiston lattialta, jossa Coach pitää (jälleen kerran) eeppisen puheen Norikolle: Vihollislaivastoa vastaan on olemassa vain yksi ase, ja se on Norikon ja Amanon ohjaama Gunbuster! Kenraalit päättävät lähettää rikkoutuneen Exelionin tyhjänä vihollislaivaston keskelle, jossa reaktorin tuhoutuminen aiheuttaa mustan aukon syntymisen joka imisi itseensä vihollislaivaston kokonaan. Gunbuster lähetetään suojelemaan Exelionina, Buster-1:stä ohjaa Noriko ja Buster-2:sta Amano (kyllä, Gunbuster voi jakautua kahdeksi pienemmäksi alukseksi kuin paraskin Power Rangers -dino).

Koska Noriko ja Amano matkustavat jälleen lähes valonnopeudella, tarkoittaa se sitä, että kotona Coachin aika on hupenemassa nopeasti. Amano murtuu juuri saavuttaessa vihollislaivaston keskelle, ja hidastaa vauhtia. Noriko pitää vaihteeksi eeppisen puheen ja kertoo, että jos Amano ei taistele niin silloin Coach on jo varmasti kuollut. Amano saa murot vihdoin kurkusta alas, jonka jälkeen katsojia hemmotellaan jälleen erittäin eeppisellä taistelukohtauksella. Huomatkaa Inazuma Kick, joka on myös klassinen liike - tämän samaisen potkun voitte nähdä mm. Diebusterissa tai vaikkapa Evangelion 2.22:ssa! Ai hitto että tekeekin gutaa toi kohtaus :3 Kun Noriko ja Amano palaavat Okinawan sairaalaan, Coach on yhä elossa ja rakkautta on välittömästi ilmassa (ei, senkin pervot, ei sellaista).

Viimeisessä jaksossa on tapahtunut timeskip ja aikaa on siirretty 15 vuotta eteenpäin. Jakso on myös mustavalkoinen, joka hämää heti kättelyssä katsojaa, mutta tällekin on syynsä. Amano on jäänyt maahan kehittämään Buster Machine 3:sta (Jupiter puristettuna pienempään tilaan, joka on jättimäinen avaruusmuna) kun taas Noriko ja muut kumppanit lähtivät edellisen jakson lopun jälkeen matkustaen Eltreum-laivaston kanssa kohti galaksin keskustaa, jossa avaruushirviöiden pesä sijaitsee. Amano warppaa jättimäisen koneen Eltreum-laivaston luo (en tiedä tosiaankaan miten tuo warppi toimii, ilmeisesti sattumanvaraisesti ei voi galaksissa hyppiä, vaan pitää olla kiintopiste, kuten juuri tuo laivasto). Suunnitelmana on räjäyttää BM3 galaksin keskustan tuntumassa, jolloin jättimäinen musta aukko tuhoaisi kaikki avaruushirviöt lopullisesti. Avaruusmöröt eivät tietenkään anna periksi, vaan käynnistävät viimeisen massiivisen hyökkäyksen Eltreum-laivastoa ja varsinkin BM3:sta kohtaan.

Laivasto kokee suuria tuhoja, mutta BM3 kestää. Kuitenkin mustan aukon syntymisen aloittavat reaktorisauvat ovat osin pahoin tuhoutuneet, eikä niiden teho riitä ketjureaktion käynnistämiseen. Niinpä Noriko ja Amano laskeutuvat BM3:n sisään Gunbusterilla ja saavat ketjureaktion käynnistettyä Gunbusterin toisella reaktorilla. Elterium-laivasto warppaa turvaan kun jättimäinen musta aukko nielee galaksin keskustan sisäänsä. Gunbuster pakenee valonnopeudella kohti maapalloa, aiheuttaen tietenkin massiivisen "aikahypyn" heidän saapuessa perille. Matka itsessään kesti internet-nerojen mukaan noin kolme päivää Norikolle ja Amanolle, mutta todellisuudessa oli kulunut n. 12 000 vuotta. Kun lähes tuhoutunut Gunbuster lopulta saavuttaa Maan, Noriko ja Amano kohtaavat pelkän pimeän planeetan. Noriko pohtii ääneen, josko ihmiskunta tuhosi lopulta itsensä. Epäilys ja suru vaihtuvat kuitenkin pian iloksi, kun planeetan pinnalle ilmestyy valoilla tehty teksti:"Tervetuloa kotiin", jonka jälkeen Noriko ja Amano laskeutuvat planeetalle ja sarja loppuu siihen. Lisäyksenä sanottakoon, että jos tässä kohdassa ei itke, on luultavasti emotionaalisesti vähän vammautunut yksilö. Äärimmäisen koskettava kohtaus ;___;

ONKO TÄSSÄ SE VÄLIOTSIKKO SKIPPAAJILLE? ON!

Gunbusterissa on monta asiaa, jotka tekevät siitä muistettavan sarjan. Ensinnäkin Norikon ja Amanon kehittyminen hahmoina on hienosti toteutettu (HARD WORK AND GUTS BABY!), joka samalla inspiroi myös katsojaa. Ääninäyttely ja visuaalit ovat taattua kasaria, elikkä laadukasta työtä (>implikoi, että kasarianimu on aina hyvää). No okei, ei ole, mutta useinmiten nostalgiasyistä näin on. Myös kaikki fysiikan ilmiöt ovat enemmän tai vähemmän oikeita ja kohdallaan, ja niitä myös sarjassa useasti selitetään. Siksi Gunbusterin saapuminen nelosjaksossa onkin niin suurelta tuntuva asia, koska muut robotit ovat Gunbusteriin nähden tehottomia, pieniä ja kömpelöitä. Voidaankin siis sanoa, että Gunbuster on kuin superrobotti oikeiden robottien ja avaruusalusten sarjassa. Tämä vain lisää eeppisyyden tunnetta, enkä itse koe sitä mitenkään haitallisena. Robotit ovat yleensä muutenkin enemmän kuin fyysinen kone johon hahmo istuu sisään - monesti ne myös kuvastavat hahmon henkistä kehitystä, tässä tapauksessa Norikon kasvamista, pienestä ja aika turhasta ihmisestä kohti sitä joskus aiemmin mainitsemaani ääretöntä potentiaalia! Sarjassa on vain kuusi jaksoa, joten sen jaksaa helposti katsoa vaikkapa yhdeltä istumalta. Kaiken kaikkiaan voisin sanoa, että viis kautta viis, voin suositella lämpimästi kaikille.

Exelion-laivasto ansaitsee loppukuvan

Hey Stalker...

Näin Stalker-hahmoa cosplayanneena (miten toi sana kirjotetaan?), S.T.A.L.K.E.R. CoP -peliä pelanneena, Stalker-kirjan lukeneena ja Andrei Tarkovskyn Stalker-elokuvan nähneenä voisin pitää itseäni jo aika hyvänä Stalker-tietäjänä, joten voisin hiukan ehkä tiivistää mistä tämänkaltaisessa stalkeroinnissa on kyse, ja mikä siinä kiehtoo.

Stalker on henkilö, joka tekee vierailuja erikoiselle alueelle, Zonelle. Zone on siitä erikoinen alue, että siellä on outoja ja vaarallisia anomalioita (voimakkaita gravitaatiokenttiä ym.) jotka voivat vaihdella paikkaa aina päivästä riippuen. Kuitenkin alueelta on tärkeintä käydä hakemassa yhtä outoja artefakteja, jotka voivat esim. antaa loputonta virtaa akkuihin ym. sähkölaitteisiin, parantaa haavoja, pidentää elinaikaa, tai vaikka olla "vain" ikiliikkujia. Yleensä Zonelle meneminen on myös kiellettyä: kirjassa sekä elokuvassa miliisit yrittävät useasti tappaa alueen reunoilta (tai sisäpuolelta) havaittuja Stalkereita. Call of Pripyat -pelissä Stalkerit elävät koko ajan Zonella, eikä sieltä ole tarkoitus poistua kuin kuolleena tai artefakteilla rikastuneena. Kirjassa Zonella käyvät myös hyvin varustautuneet tiedemiehet Stalkereiden lisäksi, jotka yrittävät ymmärtää kaikkia outoja ilmiöitä ja tutkia artifakteja. Huomattavaa on myös se, että kirjassa ja elokuvassa Zone on syntynyt (luultavasti) avaruusolioiden vierailun takia, kun taas pelisarjassa Zone on syntynyt Tshernobylin alueelle erään tieteellisen kokeen epäonnistuttua.

Stalkerit ovat yleensä aika epätoivoisia ihmisiä, ja Zonelta löytyvien artifaktien avulla rikastuminen on yleensä viimeinen keino onnistua elämässä. Tilannetta voisi verrata vaikka entisajan Klondyken kultaryntäykseen, jonne monet ihmiset lähtivät rahankiilto silmissä, mutta harva rikastui tai palasi elossa kotiin. Zone myös vaikuttaa stalkereihin: kirjassa päähenkilön lapsi muistuttaa karvaista ihmistyttöä, joka lopulta regressoituu apinamaiseksi myös käyttäytymiseltään. Päähenkilö itse kokee kävellessään tien yli kohtauksen, jossa hän näkee erittäin todentuntuisia muotoja joiden värit vaihtuvat, ja hän haistaa tuhansia eri tuoksuja muutaman sekunnin ajan. Trippin balls ilman trippiaineita, näin sanoakseni. Kaikissa eri Stalker-tarinoissa on mukana myös Wish Granter, joka täyttäisi toivojan salaiset toiveet. Kirjassa Wish Granterina toimii kultainen pallo, elokuvassa huone ja pelisarjassa Monoliitti. Yleensä kuitenkin nämä toiveet toteutuvat erilaisina, kuin toivoja itse tahtoisi. Syynä joko se, että tämä mystinen "lampun henki" lukee ihmisen sydämessä olevat salaiset toiveet tai se, että toivekone tahallaan muokkaa toiveesta erilaisen, kuin mitä toivoja olisi halunnut (esim. ikuisen elämän toivominen muuttaa ihmisen metallipatsaaksi). Stalkerit ovat siis eräänlainen sekoitus epätoivoa, seikkailuhenkeä ja ihmismäistä uteliaisuutta, jotka yleensä pyrkivät saavuttamaan enemmän ja enemmän Zonen avulla. Todettava kuitenkin on, että näin ei juuri koskaan käy, vaan stalker joko kuolee anomaliaan tai jää rikastumatta...

>ilmeeni, kun paras anomalia koskaan

Elokuva on kerronnaltaan ja tulkinnaltaan kaikkein erilaisin, vaikka siinäkin lähtökohta on perin stalkermainen: köyhä stalker yrittää rikastua viemällä ihmisiä toiveita täyttävään huoneeseen, joka on jossain Zonen uumenissa. Tarkovsky maalaa Zonesta itsensä näköisen - tunnelma on rauhallinen, lähes unenomainen, ja veden liikkumista nähdään paljon vesiputouksissa, lammikoissa ym. Tarinan alkaessa Stalker on itsevarma, kun taas hänen kumppaninsa Kirjailija ja Professori ovat epävarmoja saavuttaessa Zonelle. Lopulta hahmot kuitenkin kehittyvät niin, että kun olisi aika astua toiveita täyttävään huoneeseen niin sekä Professori että Kirjailija ovat kasvaneet henkisesti vahvemmiksi, kun taas Stalker on heikko ja pelokas. Professori ja Kirjailija ymmärtävät, etteivät tarvitse huonetta mihinkään, kun taas Stalker ei voi tuntea itseään missään muualla tärkeäksi, kuin opastamalla ihmisiä Zonella. Artefaktejakaan ei elokuvassa näytetä, ja anomalioita taitaa olla kaksi - kolme. Tärkeintä ei siis ole se, mitä ruudulla näennäisesti tapahtuu, vaan se, mitä tapahtuu henkilöhahmojen sisällä! Kirjan ja pelisarjan kaksi suurinta eroa ovat Zonen sijainti (kirjassa näitä alienien alueita on kuusi, ja pelissähän seikkailemme Tshernobylissä) sekä suhtautuminen aseisiin: kirjassa aseiden vieminen Zonelle on iso tabu (päähenkilö jopa kysyy toveriltaan: ketä aiot sillä aseellasi ampua?) kun taas pelissä aseistautuminen on itsestäänselvyys ryöstelijöitä ja mutantteja vastaan.

Jokainen eri inkarnaatio Stalker-aiheesta on mielestäni todella mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen. Luultavasti kiehtovin asia koko Stalker-sagassa ei ole Stalkerit, vaan Zone - mystinen alue, josta kukaan ei tunnu tietävän ikinä juuri mitään, mutta sinne on silti mentävä. Kirjassa painotetaan paljon sitä, miten ihmisten ja avaruusolioiden kohtaaminen on kuin tienvarsipiknik, jossa ihmiset kipittivät nopeasti metsään piiloon ja vierailijat jättivät jälkeensä "roskia" hujan hajan tienpientareelle. Itselleni suurin kysymys tämän kaiken jälkeen on:"uskaltaisinko itse mennä Zonelle, ja paljonko artifakteja pystyisin kantamaan ulos ennen kuin väistämätön anomalia minut tappaisi?" :3

jos en palaa pian, tulkaa hakemaan!

PS. Stalker-musiikkia taustalle soimaan!

>implicating, that this post will be about Desucon

Näin tiistain iloksi voin kirjoittaa hieman viime viikonlopun Desuconista. Paljon on tapahtumasta jo muissa blogeissa ja Aniki.fi:n foorumeilla puhuttu, joten en listaa tähän sen kummallisemmin enää niitä ylijauhettuja samoja juttuja. Ainakin koitan olla jauhamatta sitä samaa paskaa! Aloittakaamme aivan alusta, perjantai-illan ensimmäisistä tunneista...

...aloitimme automatkan Raumalta Luckyn ja Drizzun kanssa n. klo 18.00, määränpäänämme Tanpesteri ja Muharin koti. Ilma oli sateinen ja kolea, mutta se ei oikeastaan sen kummemmin ajomatkaa haitannut. Monty Python -olut tuli matkan aikana juotua, oli aivan normaalin makusta. Kun Muhari lopulta saatiin kyytiin, niin suuntasimme päämajaamme Kuhmoisille, jossa odotti Mökki™. Mökki oli oikein mukava, vaikka yläkerta oli kuin suoraan jostain creepypasta-tarinasta (vitun pikkuserkku!!!). Pienten kommellusten jälkeen saatiin kaasuhellakin toimimaan ja herkkutortillat valmistuivatkin erittäin nopeasti. Tässä vaiheessa kello oli jo aika paljon, joten jatkoimme meemujen huutelua & keksimistä vielä sängyistämme.

Launtaiaamu valkeni myöskin sateisena ja hämäränä, mutta tämähän ei luonnollisesti Stalker-cosplayaajaa haitannut. Kävin jopa järven rannassa fiilistelemässä asu päällä, ja pelästytin hiuksia pesevän Miharun! Lucky rakenteli itseään Hirumaa, samaan aikaan kun Miharu laittautui enemmän itsensä näköiseksi. Drizz puolestaan antoi kommentteja videokameralle ja varastoi energiaa päivän erilaisia vastuutehtäviä varten (eli kuvien ottamista meidän kuvausvammaisten puolesta). Lopulta matkaan päästiin suurin piirtein ajoissa, ja minä sain kunniatehtävän ajaa auto perille Lahteen, jossa olimme perillä suurin piirtein klo 12.00, eli emme todellakaan nähneet mitään aamun erikoisohjelmia. Toisaalta eivätpä ne meitä tainneet hirveästi kiinnostaakaan, joten siinäpä suurin selitys (toiseksi suurin selitys: rakastamme nukkumista).

Itselleni päivän, tai oikeastaan koko Desuconin, tärkein ohjelma oli Fukumoton paneeli. Tilaisuus meni hienosti, lavalle oli aseteltu isoja Mahjong-tiiliä Akagi- ja Ten-sarjojen inspiroimana, ja Fukumoton taustalla seisoi hänen mangoistaan tutunoloinen mustapukuinen agenttimies. Itse ohjelma sujui hyvin: haastattelija osasi kysyä hyviä kysymyksiä Fukumotolta ja sai erittäin taidokkaasti käännettyä Fukumoton vastaukset yleisölle, sekä toisin päin. Viimeisellä puoliskolla Fukumoto piirsi vielä yleisön iloksi Akagin ja Kaijin, jotka lahjoitettiin yleisössä olleille cosplayaajille. Myöhemmin haimme vielä Luckyn kanssa Fukumotolta nimmarit, otin omani Stalker-karttaan :3. Muilta osin lauantai menikin hengailessa, kaasumaskin läpi hengittämisessä ja ihmisiä katsellessa. Miharu ilmoitti vielä itsensä, Luckyn ja minut E-card - turnaukseen, joka oli mukava kokemus kaikesta sen paskuudesta huolimatta. Vastapelaajat olivat kaikki hienoja herrasmiehiä ja leidejä, mutta pelin järjestely kusi totaalisesti. Onneksi sunnuntaina ostimme vielä Luckyn kanssa itsellemme e-card - pakat muistoksi, joten myöhempi pelaaminen kotona onnistuu myös.

Lauantain loppuillasta (lue: yhdeksältä) menimme vielä jatkobaariin, joka oli paikallisten turkkilaisherrasmiesten pitämä paikka. Kovin oli siinä vaiheessa vielä hiljaista, eikä "meidän porukalla" oikein ollut halua muutenkaan istua kauaa, koska vielä piti ajaa tunti takaisin mökille saunomaan jne. joten lähdimme aikaisin pois. Ilmeisesti myöhemmin oli meno parantunut, ainakin joidenkin internet-ihmisten mielestä, mutta eipä kyllä harmita.

Sunnuntain aamu kului aikalailla normaalilla rutiinilla, koska meistä kukaan ei enää cosplayannut. Astiat tiskattiin ja kamat pakattiin kasaan, jonka jälkeen lähdimme tarkastamaan jämäpäivän saldoa Sibeliustalolle vielä kerran. Kävimme katsomassa Miharun ystävättären pitämän "Friikkisirkusta ja trendipelleilyä - japanilainen popkulttuuri suomalaisessa mediassa" -esityksen. Paljon tuli uutta ja vanhaa tietoa, ja ohjelma oli sopivan kuivan asiapitoinen sunnuntaiaamuiseen makuuni. Kävimme myös tutustumassa kaikki vielä yhdessä Maid-kahvilaan, jonka palvelun taso olikin parantunut huomattavasti viime vuodesta (kiitos isomman tilan ja useamman palvelijattaren). Tosin maidot olivat kyllä suurimmalta osin todella söpöjä, josta iso plussa myös. Näkyipä erään piian mustat silkkialushousutkin, joka oli pettymys - odotin raitapantsuja! Loppuajan käytimme jälleen satunnaiseen hengailuun ja tavaroiden ostamiseen, ja lopulta klo 15.00 lähdimme autolla jälleen kotiinpäin, väsyneinä mutta onnellisina. Ja tavaroiden ostamisesta vielä puheenollen, tuin itse nuoria taiteilijoita ostamalla kaksi A3-printtiä Taidekujan myyjiltä (toinen oli Nia Teppelinin kuva, toinen Pokemonin Red Trainer).

Ja kaiken tämän päiväkirjamaisen lässytyksen jälkeen pääsemme purkamaan oikein kunnolla Desucon II -kokemusta sattumanvaraisilla ajatuksilla. Ensinnäkin cosplaykansa oli mielestäni ehkä parasta tähän mennessä, oli paljon hienosti tehtyjä asuja ja Naruto/Hetaliakansan määrä oli selkeästi vähentynyt (vaikkakin varsinkin Hetalia on yhä yliedustettua cosplaykamaa). Ihmisiä oli myös tuplasti viime vuoteen verrattuna, noin 3200 ihmistä. Lauantai oli jopa loppuunmyyty, joten tämäkin varmasti kertoo jotain Desuconin saavuttamasta suosiosta. Järjestelyt pelasivat mielestäni vähintääkin hyvin, lukuun ottamatta E-card turnauksen järjestelyitä (jotka olivat superpyllystä). Vaikka Desuconin pitäisi olla juuri se "ei pelkkä cosplay-con", niin suurimmilta osin se oli minulle juuri tätä. Ohjelmistossa ei ollut juuri mitään, joka olisi erityisesti kiinnostanut nähdä, mutta ehkä syy on enemmän minussa kuin ohjelmistossa. Viime vuoden Desu oli mielestäni parempi pelkästään jo siitä syystä, että Furuya kävi viihdyttämässä sisäistä mecha-otakuani. Desucon II ei silti ollut mitenkään huono, vaan tulee sielussani hyvänä kakkosena. Lisään vielä jotain asioita jos muistan, mutta nyt on mentävä katsomaan tämän vuoden E3-pelleilyä lisää!

söpö cosplayaaja

Ajatuksia Rebuild of Evangelion 2.22 -leffasta

Kun minä olin nuori jonne, ensimmäisiä katsomiani animusarjoja oli Evangelion. Silloin animen lataaminen oli hc-kamaa: oli modeemi, väärät kodeekit (en kuullut videolta ääntä) ja kuva oli jotain luokkaa 100 x 150 pikseliä. Myöhemmin ostin vielä DVD-kokoelmalaatikon, koska pidin sarjasta todella paljon. Isot robotit, Shinjin angstaaminen, maailmanloppu, mahtavaa shittiä, varsinkin, jos olet 14-vuotias yläastelainen! Taisinpa jopa tulostaa Evangelionista yhden kuvan ja näytin luokan tytöille. Smooth criminal, baybee!

Pikakelauksena noin yhdeksän vuotta eteenpäin ja esiin astuu Rebuild of Eva -leffasarja, josta nyt ilmestyi internetiin enkkusubeilla toinen osa (huom. nykyään blu-ray -tasoista kamaa, voi voi sentään kun nykynuoria suositaan). Ensimmäinen leffa oli suurelta osin samanlainen kuin sarjan ensimmäiset jaksot, eivätkä tapahtuneet juuri eronneet alkuperäisestä juonesta. Ykkösleffan silmäkarkkimäärä ja -laatu oli erittäin hienoa, samoin soundtrack. En lukenut kakkosleffasta mitään spoilereita, joten lähdin avoimin mielin katsomaan Hideaki Annon uusinta teosta. Ja voin kertoa, että se vasta orgasmeja aiheuttava leffa olikin! Toiminnan määrää oli lisätty huomattavasti, visuaalista antia hiottu entisestään ja taustamusiikit toimivat kuin kokaiini narkkarin nenässä! Elokuvan juoni poikkeaa jo paljon alkuperäissarjan juonesta esim. uusien Evangelion-robottien ja ihmissuhteiden muodossa, vaikka tärkeimmät tapahtumat ovat pääosin samoja kuin sarjassa. Onpa mukaan laitettu myös uusi Eva-kuljettaja, Mari, joka hahmona on periaatteessa uusi ja paranneltu Asuka. Marin rooli on lähinnä olla silmäkarkkina ja joukon sekopäisenä/mysteerisenä naisena, jolle otakut runkkaavat pimeässä. Tämä on varmasti kylmän laskelmoitu temppu, jonka avulla tekijät tahtovat lypsää rahaa. Toisaalta nyt kun mietin, niin koko leffasarjanhan tarkoitus on lypsää VIELÄ ENEMMÄN rahaa faneilta, joten enemmän tai vähemmän kaikki on laskelmoitua rahantuloa...Mikäs siinä, kun se kerran toimii!

Mari tekee Asukalle German suplexit!

Mielestäni komein kohtaus elokuvassa on se, kun Asuka, Shinji ja Rei yrittävät pysäyttää avaruudesta putoavaa Sahaquiel-enkeliä (joka on periaatteessa jättimäinen elävä pommi), joka aikoo tuhota Tokyo-3:n. Tämä kohtaus löytyy toki myös sarjasta, mutta se tiivistää hyvin elokuvan sielua - koko kohtaus on hiottu niin äärimmäisen täydelliseksi audiovisuaaliseksi orgasmiksi, että paantuneimmankin animekriitikon on vaikea olla ihailematta sitä. Jos haluatte tarkastaa mitä tarkoitan, niin tässä ensin vanha versio, jonka jälkeen tarkastelkaapa tätä uutta versiota. Pahoittelen trololol-subeja, mutta nämä saavat tähän hätään kelvata. A.T. FIELD FULL POWER FUCK YEAAAAAAAAAAAAHHHHHH -fiilis.

Eli tiivistetty mielipiteeni leffasta: vanhalle fanille erittäin hieno kokemus, ei ole turhan samanlainen alkuperäissarjan kanssa (joka on hyvä asia), tekijät tietävät mitä fanit haluavat eikä siinä ole mitään väärää. Onneksi myös kaikkea "syvällistä" pohdiskelua ei ole poistettu, mutta sitä on vähennetty sopivaan määrään. Harva leffa on saanut minua nostamaan nyrkkejäni ilmaan, mutta tämän kohdalla tuli sellainen spontaani reaktio loppuvaiheilla. Shinji muuttui sarjan masentuneesta ujonyymistä totaaliseksi pahaperseeksi. En voi vieläkään uskoa!

Gendo:"Poikani, olen ylpeys!"

Lifehacks

4chanissa on aina välillä lifehacks-lankoja, joissa jokainen antaa jotain hyviä neuvoja elämään, esim. nopeampi tapa ottaa t-paita pois päältä, eli siis elämän pieniä asioita joita on itse keksinyt tai oppinut matkan varrelta. Ajattelin laittaa tähän pari lifehackin kaltaista juttua, jotka voisivat elämän hakkeroimisen sijaan tuoda iloa ja hyvää mieltä tavalliseen arkeen, tai miksei myös yleisesti elämään. Osa (tai kaikki) näistä voi olla tavalla tai toisella tuttuja, eikä nämä taida kaikki olla niinkään omista tekemisistä vaan asenteesta kiinni, but haters gonna hate!

• kylmä lasi vettä kuumalla ilmalla - feels so good mang!
• vastaleikatun nurmikon tuoksu nenässä
• keuhkojen vetäminen täyteen raikasta, sateenjälkeistä ulkoilmaa
  
• värien näkeminen - katsokaapa joskus oikein kunnolla esim. edessä avautuvaa maisemaa ja keskittykää puiden, taivaan, ym. väreihin - HAAWSOME-fiilis!
• paljain jaloin käveleminen erilaisilla pinnoilla
• aamun ensimmäinen auringonsäde silmiin
• uudet lakanat sängyssä
• ensipuraisu colasta tai lonkerosta :3
• eläinystävien silittäminen ja niille lässyttäminen
  
• urheilu + virkistävä suihku
• vidya gaems ja musiikki (varsinainen protip)
• hauskat pilvet taivaalla - näitä näkee Raumalla uuden Prisman takana, älkää kysykö miksi
• + tuhat muuta juttua, joita en nyt muista!

Ehkä tajuatte, mitä meinaan, tai sitten ette... :/ Noista ainakin tulee itselle sellanen pieni ilon piristysruiske kyseiseen päivään, koittakaa tekin jotain noista, jos ette ole jo aiemmin tutustunut! Myös: laittakaa kommentteihin jotain omia "feels good man" -juttujanne. Mitä tyhmempi, sen parempi!

Am I kawaii~? *uguu*