DS-pelikokemus - Infinite Space

Ostin Infinite Spacen jo aikaa sitten, muistaakseni viime vuoden loppupuolella. Innoituksen sain 4chanista, jossa osa ihmisistä kehui peliä erittäin loistokkaaksi avaruusoopperaksi, joten pakkohan siihen oli itse tutustua. Myös huokea hinta auttoi asiaa, maksoin pelistä muistaakseni 29€ Play.comissa.

Infinte Spacen päähenkilönä toimii Yuri-poika, joka tahtoo kovasti seikkailla avaruudessa. Heti alussa hän saakin apua avaruuspiraattineito-Nialta, joka toimii Yurin "lähettäjänä" avaruuteen, eli kustantaa hänelle pienen aluksen. Alussa pelaaja oppii lentämään eri planeettojen välillä sekä alustenvälisen taistelun salat. Hieman myöhemmin mukaan seikkailuun astuu Yurin sisko Kira, sekä kolossaaliset 150 muuta hahmoa, joita voi määrätä erilaisiin tehtäviin aluksella. Tarinaa pelissä on valtavasti, ja se kasvaa sopivin väliajoin - ensin pelaaja on loukussa avaruuden junttilassa, myöhemmin piirejä laajennetaan vähän enemmän ja Small Magellanic Cloud tulee tutuksi. Samaan aikaan ostetaan uusia aluksia, värvätään lisää ihmisiä miehistöön ja mätetään kivi-paperi-sakset -tyylistä meleesotaa piraatteja vastaan.

Yuri ja Nia lähtemässä avaruuteen

Ydinjuonen kuljettajina toimivat aluksi Epitaphit. Nämä mystiset kuutiot ovat haluttuja muinaismuistoja, ja Yuri on saanut haltuunsa yhden (jonka tosin universumin kovin piraattiäijä, Valantin, varastaa). Myös ilkeä ja jättimäisen suuri Lugovalos-valtio haluaa hankkia käyttöönsä Epitapheja, jonka takia lugovaloksen armada aikookin valloittaa koko tunnetun avaruuden ikeensä alle. Galaksien ja useiden ihmisten kohtalot kuljettavat sankariamme eteenpäin, kunnes koittaa pelin henkinen puoliväli - Yuri lähtee Large Magellanic Cloudiin eli ISOJEN POIKIEN GALAKSIIN, jossa hänet ja hänen miehistönsä vangitaan välittömästi kymmeneksi vuodeksi.

Vankilaplaneetalta tietenkin vapaudutaan pois ja omat varusteet sekä alukset saadaan takaisin. Samaan aikaan juoni alkaa puksuttaa taas eteenpäin kohtuullista ja tasaista vauhtia. Uusia aluksia, alusten osia ja aseita lyödään eteen runsaasti ja jokainen pelaaja varmasti saa tehtyä mieleisensä yhdistelmän. Itse suosin suurimman osan ajasta neljän battleshipin ja yhden anti-hävittäjäcruiserin käyttämistä, mutta loppuvaiheessa kavensin alusten määrän neljään ja vaihdoin cruiserin suurimman luokan lentotukialukseen. Tällä yhdistelmällä kaatuivat kolme viimeistä loppuvastustajaa kohtuullisen helposti, vaikka välillä tiukatkin hetket olivat lähellä.

Ei Infinite Space silti täydellinen ole. Peli lyö välillä eteen todella halpamaisia kuolemia, joita ei voi mitenkään tietää ennalta tai estää, jos sattuu valitsemaan väärän vaihtoehdon. Ainut keino suojautua pelin persehattuilulta, ja omalta peppukipeydeltä, on tallentaa peli usein. Pelissä ei myöskään ole minkäänlaista lokijärjestelmää, joten on todella ärsyttävää jatkaa pelaamista muutaman kuukauden jälkeen ja arvuutella, että mihin olikaan menossa. Loppuvaiheessa jouduin katsomaan kaksi kertaa walkthrougheista neuvoa, koska peli ei mitenkään neuvonut mihin useasta tusinasta planeettoja olisi pitänyt mennä, saatika olisiko pitänyt puhua jollekulle.

Todenmukainen kuva

Itse pelin pelaamiseen minulta meni n. 45 tuntia, josta varmaan 5-10 tuntia on turhaa grindausta ja DS:n päälläpitoa. Uskallan kuitenkin väittää, että jokaiselta ensikertalaiselta peliin menee vähintään 30+ tuntia, joka on mielestäni sopivan kohtuullinen aika DS-peliksi. Samalla pelaaja ehtii kiintyä huimaan henkilögalleriaan, jota verotetaan aika-ajoin sopivan dramaattisilla kuolemilla. Omia suosikkihahmojani olivat bishounen-amiraali Lord Roth, Regeinlandin Schneizerien veljekset (EX-LASER HOLY FUCK!), Lugovaloksen keisari sekä viimeisimpänä Valantin. Suosittelen Infinite Spacea kaikille hyvien avaruuspelien sekä DS:n omistaville ihmisille. Lopuksi vielä fiilistelybiisi, olkaa hyvät.

Valantin heittelemässä näkymättömiä palloja.jpg

Red Dead Redemption - Hellettä, ammuskelua ja tunnelmointia

Taas on pieni tovi vierähtänyt edellisestä tekstistä, ja syy selviää otsikosta. Red Dead Redemption on Rockstarin uusin peli, jossa pelaaja ohjaa John Marstonia. Marston on entinen rikollisjengin jäsen joka yritti paeta entistä elämäänsä, mutta liittovaltion agentit päättivät toisin - Marston saa perheensä takaisin vain, jos hän pidättää tai tappaa entiset jengiläisensä. Näistä asetelmista peli lähtee liikkeelle, enkä oikeastaan enempää halua juonesta spoilatakaan.

Itse peli on GTA-sarjan jälkeläinen, ja useimmat pelaajat ovat kontrollien kanssa kuin kotonaan. Itse ainakin opin hevosella ratsastamisen, lassoamisen, ampumisen ynnä muut lännenmiehen peruskikat hyvin nopeasti. Samankaltaisuudet GTA:n kanssa (onneksi) jäävätkin siihen. Mielestäni GTA:n hohto on ropissut aika tavalla San Andreaksen jälkeen, eikä sarjan neljäs osa jaksanut loppujen lopulta koukuttaa. Ajaminen suurkaupungissa oli usein vaivalloista, Niko Bellicin hahmo ei hirveästi vedonnut ja suurin osa sivuhenkilöistäkin oli geneerisen yksiulotteisia - roidimies huusi paljon ja serkku oli ärsyttävä epäonnistuja, joka soitteli keilaamaan viiden minuutin välein. Jotkut pitivät, minä en. RDR puolestaan tarjoilee kohtuullisesti avointa maastoa, jossa yksinäinen cowboy voi pohdiskella elämää rikollisia jahdatessaan. John Marston ei hirveästi puhua pukahda alussa, mutta lopulta hänen taustatarinansa aukeaa enemmän ja enemmän, jolloin pelaaja luonnollisesti tahtoo vain lisää. Sivuhenkilöistä kaikki ovat enemmän tai vähemmän muistettavia, eikä joukossa ole liian monta hullua.

Pelin ympäristöt ovat kaikki komeaa länkkärimaisemaa, jotka hivelevät silmiä ja sielua. Kuuma aurinko, rankat ukkosmyrskyt ja pimeät yöt luovat sopivasti ilmastollisia oloja, olematta kuitenkaan koskaan liioiteltuja. Puskien ja kaktusten juurella vipeltää jos jonkinmoista pientä ja suurta eläinvalikoimaa, jotka Marston voi ampua ja nylkeä. Nahat ynnä muut pelaaja voi myydä kaupassa kohtuulliseen hintaan. Metsästyksen ohella on myös muita erilaisia pieniä tehtäviä, kuten kaupungin yöllinen vartiointi, kaksintaistelut, hevosten kesyttäminen, karjanajaminen, roistojen tuominen oikeuden eteen, sorrettujen auttaminen ynnä muuta. Näiden kaikkien lisäksi on myös erityisiä stranger-missioita, joita pelissä on yhteensä 18. Nämä ovat missioita pienimuotoisempia tehtäviä, jotka voivat kestää muutaman minuutin tai jakautua useampaan hieman suurempaan pätkään, jolloin yksittäisten sivuhahmojen tarina saadaan päätökseen.

Red Dead Redemption nousee silti huippupelien luokkaan tunnelman, juonen ja äänimaailman ansioista. Koko peli tuntuu juuri sellaiselta, miltä mielestäni kyseisen genren pelin pitäisikin tuntua. Kaikkea ei ole viety karikatyyrimäisesti äärimmäisyyksiin kuten GTA:ssa, joka on hyvä asia. Juoni on tarpeeksi selkeä ja motivoiva, mutta kuitenkin myös sopivaa rönsyilyä ja sivutehtävien tekoa piisaa. John Marston on vain yksinkertaisesti sanottuna hieno mies, joka tietää ja tuntee itsensä, mutta ei machoile eikä lyö yli missään vaiheessa. Marstonin suurin motivaatio ja innoittaja on jatkuvasti hänen panttivankina oleva perhe, eikä suinkaan lapsellinen kosto entisille tovereille. Parhaimmissa kohtauksissa peliympäristö ja Marston ovat jopa verrattavissa toisiinsa - sekä villi länsi että Marston joutuvat molemmat muuttumaan uusien aikojen saapuessa vauhdilla, eikä siitä muutoksesta välttämättä kumpikaan selviä hengissä, mutta molempien on silti yritettävä muuttua. Valitettavasti yhtään syvällisempi pohdinta pakottaisi spoilaamaan, joten jätän tämän hekumallisen sohvafilosofoinnin tähän.

Soundtrack on erittäin rautainen paketti. Taustamusiikit sopivat kohtauksiin hyvin, eivätkä koskaan tule häiritsevästi esiin. Itse kappaleet ovat sopiva fuusio modernia pelimusiikkia ja Ennio Morriconelle kumartamista, hyvä näin. Muutamassa kohdassa pelin ääniefektit hiljenevät, ja lauletut taustakappaleet nostetaan taustalta esiin, joka luo näin erittäin tunnepitoisia kohtauksia. Näistä ensimmäinen tulee, kun John Marston saapuu Meksikoon rötösherroja jahdatessaan, ja toinen myöhemmin Amerikan kylmissä maisemissa.

Pelistä siis tosiaan huomaa, että tekijät ovat laittaneet paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta pelin eteen. Jos kaikki pelit tehtäisiin samalla pieteetillä kuin RDR, niin emme tarvitsisi enää elokuvia. Suosittelen peliä lämpimästi kaikille hyvien tarinoiden ja hyvien pelien ystäville, jotka ovat kyllästyneet itseään toistaviin modereneihin sotapeleihin.

tämä peli ei tätä erikoisempaa kuvaa tarvitse, se on vain niin hyvä!

Lol Apua!

Uudet jakopainikkeet saapuivat Saundersin Asioihin. Nauttikaa ja ilmiantakaa, jos siltä tuntuu!

Kesäistä animea - Legend of the Legendary Heroes

Olen todella huono ihminen katsomaan mitään uusia sarjoja, ja sama pätee myös animeen. Niinpä en oikein ole "JEE UUSI ANIMUKAUSI ALKOI, TEENPÄ RAPORTIN BLOGIIN ASAP!" -ihmisiä, koska minulla ei yksinkertaisesti ole mitään aiheeseen liittyvää kirjoitettavaa. Ehkä se johtuu laiskuudesta ja turhasta elitismin tavoittelusta, mutta mielestäni useimmat kesäkaudet ovat täynnä moedraamahaaremi-krääsää, josta en yksinkertaisesti vain pysty nauttimaan. Esimerkkinä satunnaisesta pettymyksestä oli katsastamani Asobi no iku yo!, jossa isotissinen kissanainen vieraalta planeetalta poseeraa katsojalle puolen tunnin ajan. Kuullostaisi hyvältä, jos olisin vielä 14-15 -vuotias, mutta näin vanhana ratsuna kaipaa jo vähän enemmän koukkua sarjaan, kuin pelkkää tissiä ja peppua... Vaikka eihän niissäkään periaatteessa mitään väärää ole!

SaanX mä tulla sun viereen nukkuu, miau~?

MUTTA!

Yllättäen huomasin viime yönä 4chanin /a/ssa keskustelua Legend of the Legendary Heroes -sarjasta. Okei, nimi on korni ja ei vakuuta. Okei, alku- ja loppubiisit ovat aika paskoja, eikä piirtojälkikään ole mikään maailman tyrmäävin. Mutta perhana sentään, miksi tämä sarja sitten on kolmen jakson perusteella mielestäni niin oivallinen?!

Aloitetaanpa nyt aivan alusta. LOTLH:in perusidea juurrutetaan heti ykkösjakson alkusekunneilla - olipa kerran demoneita ja muita, ja sitten nää oudot sankarit tappo ne, ja niiden jättämät reliikit on varmasti arvokkaita. Noh, sitten katsoja tutustutetaan päähenkilöön nimeltä Ryner Lute (ääninäyttelijänään Code Geassin Lelouchin ääni, Jun Fukuyama), joka on eräänlainen reliikkejä etsivä velho. Hänen eripuraisena kumppaninaan on kaunis miekkanainen nimeltä Ferris, ja heidän molempien pomo on Rolandin valtakunnan uusi kuningas, Sion Astal. Ensimmäinen jakso käytetään lähinnä hahmojen esittelyyn, hassutteluun ja yhden reliikin löytämiseen. Alkuajatuskseni oli: ei vakuuta, mutta annetaan sarjalle mahdollisuus.

Kakkosjaksossa tapahtuukin Berserkit/Gungravet, ja palaamme päähenkilöiden menneisyyteen. Tapahtumapaikkana on Rolandin armeijan instituutti, jossa Sion ja Ryner asuvat. Instituutissa harjoitellaan erilaisia sotaan liittyviä asioita, mutta pääasiassa katsojille näytetään vain taikojen harjoittelua. Ryner on unelias ja taidoton höpönassu, kun taas Sion on jo instituutissa suosittu "luokan presidentti". Sion kuitenkin valitsee Rynerin hänen joukkueeseen erästä sotaharjoitusta varten, koska Rynerilla on mystinen Alfa Stigma, jonka kantaja on ilmeisesti erittäin voimakas mutta myös kirottu. Ryner kuitenkin yrittää piilotella aktiivisesti taitojaan, jotta muut eivät saisi tietää hänen pelottavaa salaisuuttaan. Onnistuneen sotaharjoituksen jälkeen Sion ja Ryner ystävystyvät, ja Sion kertoo haluavansa tulla Rolandin kuninkaaksi. Salamurhaajat yrittävät tappaa Sionin, mutta nuori Ferris pelastaa Sionin hädästä. Tarina tuntuu vihdoin käynnistyvän, hienoa.

Kahden ensimmäisen jakson jälkeen kolmosjakso on kuin isku vasten kasvoja. Ryner ei pysty pitämään Alfa Stigmaa kurissa, ihmisiä kuolee kuin heinää, verta joka puolella, naisia (melkein!) raiskataan ja meno muuttuu kertaheitolla todella synkäksi. Alfa Stigman vapautuessa Fukuyama tekee erittäin hienon ja ihokarvoja nostattavan suorituksen, ja vähäisin syy ei ole Lelouchilta "peritty" psykoottinen nauru. Ai että, kun tämän tason ääninäyttelyä saataisiin joskus Suomessakin!

On vaikea vielä sanoa, onko LOTLH kesän positiivisin yllätys, koska kolmen jakson jälkeenkin on moni sarja ehditty pilaamaan. Jaksan kuitenkin toivoa, että sarja lähtee puksuttamaan kuin höyryveturi eteenpäin, ja siinä samalla katsojakin tempautuu mukaan. Toivoa sopii, ettei sarja nyt aivan Geasseja tee ja muutu junaonnettomuudeksi loppua kohden. Mieluiten tätä katsoisi Berserkin light -versiona, kuin Geassin henkisenä kolmoskautena. Jos ette ole vielä tätä sarjaa katsastaneet, antakaa sille kolme jaksoa aikaa. Moedraamahaaremia tämä ei ainakaan ole.

Oh you Ryner, you so pringles!

Ihanaa, rakasta materialismia

Hobbylink Japan on ihana sivu alan harrastajalle, jonka houkutuksia on vaikea vastustaa. Edellisviikon alennettujen postikulujen tarjous oli niin oivallinen, etten voinut enää olla tilaamatta. Tässä tarjouksessa oli mukana vain sellaiset tavarat, joita löytyi suoraan varastosta, joten ihan mitä tahansa ei voinut halvemmilla hinnoilla tilata.

Noh, paniikki ja ahneus iskivät - päätin ostaa kaksi Zeon-mukia sekä Nerv-logoilla varustetun kravatin vanhan NGE-kravattini seuraksi. Hintaa yhteistilaukselle tuli postikuluineen n. 8400 yeniä, eli kaiketi n. 80 euroa. Aivan liian kallista, myönnän, mutta kun se kravatti oli niin hieno ja LIMITED EDITION, ja...!

Tekosyyt sikseen, koska tavarat saapuivat tulliin eilen, jossa pulitin vajaan 20 euron alv:t ja lähdin tyytyväisenä kotiin. Paketti tuli suhteellisen nopeasti (n. viikossa) ja tavarat olivat kaikki ehjiä ja hyvässä kunnossa, tästä kiitos HLJ:n sekä muille välikäsille.

Edes isäni ei ostanut Zeon-mukeja kahdesti!

Tuossa kuvassa siis uudet hankinnat + vanhempi sininen, enkelikuvioitu kravatti. Zeonin saksalaiskuvioitu muki on itseasiassa hieman ruskeaa mukia pienempi, valitettavasti. Kuvion hillitty tyylikkyys tulisi oikeuksiinsa hieman suuremmassa koossa, mutta toisaalta - ei se mukin koko, vaan se, millä sen täyttää! Ruskeassa taasen lukee keskellä Principality of Zeon, mutta kökkökuvasta tätä tekstiä on vaikea erottaa, pahoitteluni.

Olipas aika päätön teksti... ehkä pointtini oli, että joskus kalliinkin "krääsän" ostaminen kannattaa, koska se luo sitä tiettyä lisäarvoa itselle. Suosittelen samalla kaikille HLJ:tä vilpittömästi, varsinkin erikoistarjoukset saattavat usein olla erittäin kannattavia hetkiä tilata oheistuotteita tai gunplaa.

Lisäyksenä vielä todettakoon, että kolmaskin UC Gundam -aiheinen muki löytyy, mutta se on valitettavasti töissä enkä voi täten lisätä kuvaa. Voitte kuitenkin kaikki kuvitella täyspunaisen mukin, jossa lukee isoin valkoisin kirjaimin: CHAR AZNABLE'S CUSTOM. Punaiset ne vaan juo kolme kertaa nopeammin!

Päivän mangosalaatti - Deadman Wonderland

Sattumalta näin 4chanissa kuvan, johon joku anonyymi oli listannut hänen "unelma-animesyksynsä". Kuvassa oli sellaisia vakioituja ajatusorgasmeja kuten uusi Berserk tai Vinland Saga, mutta silmääni osui muutaman tuntemattoman sarjan kohdalla nimi Deadland Wonderland. Koska sarjan nimi maistui suussani hyvältä ja lyhyt synopsis vaikutti kiinnostavalta, päätin tarkastella sarjaa internetin syövereissä lähemmin.

Deadman Wonderlandin päähenkilönä on poika nimeltä Ganta Igarashi. Sarja alkaa, kun Gantan luokka suunnittelee luokkaretken järjestämistä maanjäristyksessä uponneen Tokion alueelle, Deadman Wonderland -vankilahuvipuistoon (luitte oikein). Kun Ganta katsoo ulos kolmannen kerroksen luokkahuoneen ikkunasta, hän näkee ulkona punaisiin pukeutuvan, leijuvan miehen. Ennen kuin Ganta ehtii reagoida mitenkään, on tämä mysteerinen hahmo tappanut kaikki hänen luokkakaverinsa erittäin verisesti. Kun Ganta lopulta herää sairaalasta, häntä syytetään ainoana selviytyjänä ystäviensä murhasta. Vaikka Ganta on viaton, hänet tuomitaan kuolemaan ja passitetaan saman tien Deadman Wonderlandiin.

Ganta, Red Manin käsi, Mimin pää - holocaust

Ganta huomaa nopeasti, ettei kaikki ole vankilahuvipuistossa aivan "normaalia". Lähes välittömästi hänen sellin seinän läpi tulee albiinotyttö nimeltä Shiro. Vaikka Shiro vaikuttaa lapsenomaiselta ja viattomalta, on hän kuitenkin fyysisesti ällistyttävän vahva (kuten sellin seinän hajoittaminen osoittaa!). Ganta oppii myös vankilan erikoissäännön - jokainen voi tienata pisteitä, joiden avulla voi ostaa parempaa ruokaa, ym. Niinpä hän päättää osallistua hengenvaaralliseen kujajuoksuun Shiron kanssa, jonka palkintona on 100 000 pistettä voittajalle (ja osallistujille herkkuleipää). Ganta saa kuitenkin kalkkiviivoilla tietää, että hänen pitäisi kuolemaantuomittuna syödä vankilan omia "karkkeja", jotka estävät kaulapannan erittämää myrkkyä tappamasta häntä. Valitettavasti näitä karkkeja ei noin vain jaella kuolemaantuomituille, ja yhden kyseisen karkin hinta sattuu juuri olemaan 100 000 pistettä!

Deadman Wonderlandin portti ja Makinan nahkasaapas

Alussa tarina etenee edelläkuvatulla tavalla - Ganta tuntee itsensä usein mitättömäksi, yksinäiseksi ja Deadman Wonderland on täynnä outoja asioita sekä ihmisiä. Kuitenkin samalla Ganta on jo matkalla muutokseen, sillä Punainen Mies upotti Gantan rintaan oudon timantin, joka antaa Gantalle kyvyn kontrolloida oman verensä liikkeitä. Todellisuudessa tämä siis tarkoittaa, että Ganta osaa ampua kehonsa haavasta veriammuksen (joka myöhemmin nimetään Ganta Guniksi!). Lopulta Gantalle selviää, mikä on Deadman Wonderlandin karmiva totuus: vankilan ytimessä on sektori G, jossa Deadmanit (Gantan kaltaiset verikontrolloijat) taistelevat toisiaan vastaan Carnival Corpse -nimisessä kehäottelussa. Nämä ottelut johtavat yleensä joko kuolemaan, tai hävinneen Deadmanin jonkin ruuminosan irroitukseen. Vankilan johtaja on erityisen kiinnostunut näistä osista, mutta syytä en tässä arvostelussa paljasta. Lukekaa itse lisää!

Vaikka Deadman Wonderland tuntuu välillä perinteiseltä shounen-sarjalta (erilaiset taikavoimat, taitojen eli voimatasojen nousu, eeppiset taistelut, ym.) ei se silti ole mitenkään huono sarja. Usein taisteluiden välissä (ja niiden aikana) pohditaan syntyjä syviä, jotka sopivat sarjan eri hahmoihin hyvin. Ainiin ja itse hahmoista - tämän erikoisempaa joukkoa tuskin on nähty sitten One Piecen! On transua, yksisilmäistä pahapoikaa, yandere-tyttöä, ahmattia, jne. ja heillä kaikilla on erilaiset veritaidot...-voimat... mitä ovatkaan. Gantan omakohtaisesti suurin trauma kuitenkin liittyy ystäviin ja ystävyyteen, ja tämän katalystinä toimivat lähes koko ajan sekä kuolleet koulukaverit, että uuden ystävät kuten Shiro. Tämä ystävien puolustaminen sopii Gantalle ihan hyvin, vaikka sitä ehkä vähän turhaan toitotetaankin - kyllähän me kaikki tiedämme, että ystävät ovat tärkeitä.

Toinen eräänlainen teema sarjassa on sohvafilosofia-ajatuksissani ollut aikuistuminen, mutta tämä tapahtuu vain metaforisesti. Ganta menettää lapsuudenystävänsä, koska näin aikuistuessa usein käy. Hänet sysätään Deadman Wonderlandiin, aikuisuuteen, joka on uusi ja outo todellisuus Gantalle. Vankilanhoitaja, neiti Makina, toteaakin Gantalle heti alussa:"Todellisuus on absurdia", joka mielestäni kuvaakin aika hyvin miltä aikuisten maailma voi lapsen silmissä näyttää.

Lopulta Ganta kohtaa muut Deadmanit, jotka tuntuvat aluksi tavallisia rikollisiakin töykeimmiltä ja inhottavimmilta ihmisiltä. Kun Ganta taistelee ja kasvaa henkisesti, hän kuitenkin ystävystyy monien Deadmanien kanssa - heistä tulee hänen "aikuisiän" ystäviään, työtovereita, joista hän aikoo pitää kiinni. Samalla aikuistuvan Gantan pelkona on, että todellisuus ei muutu - hän pelkää jäävänsä ikuisesti vangiksi Deadman Wonderlandiin, tai paetessaan hän jäisi normaalin arjen vangiksi. Gantan uskon horjuessa hänen uudet ystävänsä antavat hänelle inspiraatiota ja voimia voittaa nämä pelot, ja näin Ganta jälleen kasvaa ihmisenä lisää. Noh, näitä metaforia löytyisi rutkasti lisääkin, esimerkiksi Gantan ja Shiron välisestä suhteesta, mutta luultavasti jatkan tätä pohdiskelua jossain toisessa blogauksessa lisää, jos ihmisiä kiinnostaa!

tl;dr - Deadman Wonderland on hieno scifikauhubattleshounen, jonka lukemiseen ei mene kahta iltaa kauempaa. Oikea asenne ja oikeanlaista musiikkia taustalle ja chapterit lukuun, MARS!

>ilmeeni jatkuvasti

PS. tässä vaikkapa esimerkkiä taistelukohtauksiin sopivasta biisistä, mutta kyllä te teidän biisinne tiedätte, mikä sopii ja mikä ei!

Animekaappi

Anna Rantasila piti Desuconissa "Friikkisirkusta ja trendipelleilyä - japanilainen pop-kulttuuri suomalaisessa valtavirran mediassa" -luennon, jossa keskusteltiin animen ja mangan rantautumista Suomeen ja suomalaiseen mediaan. Rantasila myös mainitsi, miten "animefanit" yleensä vähättelevät itseään ja harrastustaan toimittajille, vaikka mitään todellista syytä tälle ei oikeastaan ole. Muistaakseni joku yleisössä mainitsi, että hän ei yleensä kerro kenellekään harrastuksestaan, jota Rantasila ja muutama muu ääneen ihmetteli, mutta minä en.

Olen animekaapissa.

Jos joku tosielämän puolituttu kysyy harrastuksistani, jätän animen ym. japanilaisen kulttuurin piirteet mainitsematta. Jos puolestaan joku kysyy minulta suoraan:"Katotsä ANIMEA?!", niin en todellakaan myönnä. Voitte ehkä kysyä:"Mutta miksi? Eikös nykyaikana ole hip ja cool olla sellainen anime-ernuhommailija?" Ei, ei ole. Ei ainakaan Raumalla.

>Ilmeeni omassa huoneessani

Ensinnäkin, en yksinkertaisesti jaksa selitellä ihmisille miksi katson animea. Tämä kun tuntuu olevan kaikille lähes pakko saada tietää, jos siis saavat kuulla harrastuksestani. Kaikki Pokemon-vitsit on jo kuultu, ja hei - Pokemonit on vitun siistejä, sarjakin oli hyvä nuorena. En jaksa kuvailla mielestäni parhaimpia sarjoja saatika animen viehätystä, koska selittäminen on tähän mennessä aina ollut ajanhukkaa - ihmisiä ei todellisuudessa kiinnosta pätkääkään. He saivat jo tietää "lapsellisen" faktan minusta, jonka avulla on helppo naljailla tulevaisuudessa tai käyttää kiistatilanteessa hyväksi.

"Lol ooks vähä tyhmä, katot jotai animee xD"

En myöskään ole mikään suuri alfauros, mutta ainakin kuvittelen, että olen koulumaailmassa suht normaalin oloinen kulkija - tosin tuskin kukaan tietää paljonko vapaa-aikanani olen koneella. Juhlimassakin käyn suurin piirtein yhtä paljon, kuin muutkin koulukaverini, eli en ole täysin komeroitunut tapaus tässäkään suhteessa. Näinpä ollen en haluakaan pilata tätä "normaalielämän" farssia paljastamalla muille totuutta elämästäni.

Jokainen meistä pitää yllä aina tietynlaista persoonallisuusmaskia, tuskinpa olen ainut joka käyttäytyy erilaisesti vanhempien/kaverien/työtoverien seurassa. Useinmiten omat käyttäytymismallini vaihtelevat jopa henkilöiden ja heidän mielialojensa välillä. Näillä maskeilla ei ole kuin yksi tarkoitus - pitää keskustelu pois minusta ja minun elämästäni. Ystävien kanssa voin ja haluan puhua omasta elämästäni ja harrastuksistani, muut ovat poikkeus - muiden kanssa pitää kaikki keskusteleminen tapahtua yleisellä tasolla, johon koulussa kuuluvat lähinnä kouluasiat ja/tai ryyppääminen.

Patrick Batemanin suurin toive American Psychossa oli olla edes hetken normaali, jolloin hän yritti emuloida ystäviään niin hyvin kuin osasi. Mutta toisin kuin Bateman, minä en halua erityisemmin kuulua joukkoon - riittää, että itse vältän ympäristön tutkan kaikilla tavoin. Eikä näiden heikkousten piilottelu ole ainoastaan animeen liittyvää, mutta toisaalta suurin näistä kaikista heikkouksista se taitaa olla, ai ainakin "normaali-ihmisen" silmissä se häpeällisin.

Tämän takia meillä ei voi olla kivoja asioita!

Taas tuli maaninen kirjoitus... My face!