Taas on pieni tovi vierähtänyt edellisestä tekstistä, ja syy selviää otsikosta. Red Dead Redemption on Rockstarin uusin peli, jossa pelaaja ohjaa John Marstonia. Marston on entinen rikollisjengin jäsen joka yritti paeta entistä elämäänsä, mutta liittovaltion agentit päättivät toisin - Marston saa perheensä takaisin vain, jos hän pidättää tai tappaa entiset jengiläisensä. Näistä asetelmista peli lähtee liikkeelle, enkä oikeastaan enempää halua juonesta spoilatakaan.
Itse peli on GTA-sarjan jälkeläinen, ja useimmat pelaajat ovat kontrollien kanssa kuin kotonaan. Itse ainakin opin hevosella ratsastamisen, lassoamisen, ampumisen ynnä muut lännenmiehen peruskikat hyvin nopeasti. Samankaltaisuudet GTA:n kanssa (onneksi) jäävätkin siihen. Mielestäni GTA:n hohto on ropissut aika tavalla San Andreaksen jälkeen, eikä sarjan neljäs osa jaksanut loppujen lopulta koukuttaa. Ajaminen suurkaupungissa oli usein vaivalloista, Niko Bellicin hahmo ei hirveästi vedonnut ja suurin osa sivuhenkilöistäkin oli geneerisen yksiulotteisia - roidimies huusi paljon ja serkku oli ärsyttävä epäonnistuja, joka soitteli keilaamaan viiden minuutin välein. Jotkut pitivät, minä en. RDR puolestaan tarjoilee kohtuullisesti avointa maastoa, jossa yksinäinen cowboy voi pohdiskella elämää rikollisia jahdatessaan. John Marston ei hirveästi puhua pukahda alussa, mutta lopulta hänen taustatarinansa aukeaa enemmän ja enemmän, jolloin pelaaja luonnollisesti tahtoo vain lisää. Sivuhenkilöistä kaikki ovat enemmän tai vähemmän muistettavia, eikä joukossa ole liian monta hullua.
Pelin ympäristöt ovat kaikki komeaa länkkärimaisemaa, jotka hivelevät silmiä ja sielua. Kuuma aurinko, rankat ukkosmyrskyt ja pimeät yöt luovat sopivasti ilmastollisia oloja, olematta kuitenkaan koskaan liioiteltuja. Puskien ja kaktusten juurella vipeltää jos jonkinmoista pientä ja suurta eläinvalikoimaa, jotka Marston voi ampua ja nylkeä. Nahat ynnä muut pelaaja voi myydä kaupassa kohtuulliseen hintaan. Metsästyksen ohella on myös muita erilaisia pieniä tehtäviä, kuten kaupungin yöllinen vartiointi, kaksintaistelut, hevosten kesyttäminen, karjanajaminen, roistojen tuominen oikeuden eteen, sorrettujen auttaminen ynnä muuta. Näiden kaikkien lisäksi on myös erityisiä stranger-missioita, joita pelissä on yhteensä 18. Nämä ovat missioita pienimuotoisempia tehtäviä, jotka voivat kestää muutaman minuutin tai jakautua useampaan hieman suurempaan pätkään, jolloin yksittäisten sivuhahmojen tarina saadaan päätökseen.
Red Dead Redemption nousee silti huippupelien luokkaan tunnelman, juonen ja äänimaailman ansioista. Koko peli tuntuu juuri sellaiselta, miltä mielestäni kyseisen genren pelin pitäisikin tuntua. Kaikkea ei ole viety karikatyyrimäisesti äärimmäisyyksiin kuten GTA:ssa, joka on hyvä asia. Juoni on tarpeeksi selkeä ja motivoiva, mutta kuitenkin myös sopivaa rönsyilyä ja sivutehtävien tekoa piisaa. John Marston on vain yksinkertaisesti sanottuna hieno mies, joka tietää ja tuntee itsensä, mutta ei machoile eikä lyö yli missään vaiheessa. Marstonin suurin motivaatio ja innoittaja on jatkuvasti hänen panttivankina oleva perhe, eikä suinkaan lapsellinen kosto entisille tovereille. Parhaimmissa kohtauksissa peliympäristö ja Marston ovat jopa verrattavissa toisiinsa - sekä villi länsi että Marston joutuvat molemmat muuttumaan uusien aikojen saapuessa vauhdilla, eikä siitä muutoksesta välttämättä kumpikaan selviä hengissä, mutta molempien on silti yritettävä muuttua. Valitettavasti yhtään syvällisempi pohdinta pakottaisi spoilaamaan, joten jätän tämän hekumallisen sohvafilosofoinnin tähän.
Soundtrack on erittäin rautainen paketti. Taustamusiikit sopivat kohtauksiin hyvin, eivätkä koskaan tule häiritsevästi esiin. Itse kappaleet ovat sopiva fuusio modernia pelimusiikkia ja Ennio Morriconelle kumartamista, hyvä näin. Muutamassa kohdassa pelin ääniefektit hiljenevät, ja lauletut taustakappaleet nostetaan taustalta esiin, joka luo näin erittäin tunnepitoisia kohtauksia. Näistä ensimmäinen tulee, kun John Marston saapuu Meksikoon rötösherroja jahdatessaan, ja toinen myöhemmin Amerikan kylmissä maisemissa.
Pelistä siis tosiaan huomaa, että tekijät ovat laittaneet paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta pelin eteen. Jos kaikki pelit tehtäisiin samalla pieteetillä kuin RDR, niin emme tarvitsisi enää elokuvia. Suosittelen peliä lämpimästi kaikille hyvien tarinoiden ja hyvien pelien ystäville, jotka ovat kyllästyneet itseään toistaviin modereneihin sotapeleihin.
tämä peli ei tätä erikoisempaa kuvaa tarvitse, se on vain niin hyvä!
