Myönnettäköön heti alkuun: en ole mikään suuri japanilaisen elokuva-alan asiantuntija. En ole nähnyt Seitsemää samuraita enkä rakastunut Akira Kurosawan jokaiseen piirteeseen. Aina joskus on kuitenkin hyvä katsoa jotain muutakin japanilaista tuotantoa, joka ei ole a) animea tai b) videopeli.
Adrift in Tokyo (Tenten) on tähän tarkoitukseen loistava valinta.
Fumiya Takemura (Joe Odagiri) on lakitieteiden opiskelija, joka on ajautunut velkakierteeseen. Miljoonan jenin saatavia tulee perimään Aiichiro Fukuhara (Tomokazu Miura), mutta Fumiyalla ei ole, luonnollisesti, rahaa maksaa takaisin. Tällöin Fukuhara lupaa maksaa Fumiyan velat, mutta yhdellä ehdolla - heidän pitää kävellä yhdessä Tokion läpi. Fumiya suostuu, koska hänellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa.
Nopeahkon alun jälkeen elokuva ajautuu omanlaisensa tunnelmaan. Suurin mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti nuoren ja motivaatio-ongelmaisen nuorukaisen ja vanhan velkakiskurin dialogiin. Jutusteluihin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä mikään tunnu pakotetulta. Tyyli on tottakai usein koomillinen, mutta ei yltiöabsurdi. Ohjaaja osaa kuljettaa sankareitamme seesteisten kaupunkimaiseman läpi, ja samalla päähenkilöt kohtaavat monenlaista kulkijaa: yksinäistä rokkaria joka ei välitä mistään, ala-asteihastuksen cosplay-diskossa, erikoisen taiteilijattaren ynnä muita. Jos Adrift in Tokyolle pitäisi löytää sielunkumppani musiikin maailmasta, niin valintani olisi Pomon I'm on Fire.
Elokuvan tunnelma ja kerronnan nopeus ovat rauhallisia, mutta eivät unettavia. Katsoja oppii tasaiseen tahtiin lisää päähenkilöiden hahmojen taustasta ja tunteista. Mitään ei ylidramatisoida esimerkiksi ylitunteellisen musiikin avulla, vaan näyttelijät osaavat nostattaa katsojan tunteet pintaan omalla, erinomaisella näyttelyllään. Kaikesta huokuu rakkaus elokuvan tekemiseen ja lopputuote on jotain jota on vaikea ilmaista sanoin, mutta kuvitelkaa näiden sanojen sekamelska täydellisessä harmoniassa: seesteisyys, komiikka, elämänmakuinen, syksyinen, surullinen, iloinen, arkinen, mystinen.
Sitä Adrift in Tokyo todella on.
Nopeahkon alun jälkeen elokuva ajautuu omanlaisensa tunnelmaan. Suurin mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti nuoren ja motivaatio-ongelmaisen nuorukaisen ja vanhan velkakiskurin dialogiin. Jutusteluihin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä mikään tunnu pakotetulta. Tyyli on tottakai usein koomillinen, mutta ei yltiöabsurdi. Ohjaaja osaa kuljettaa sankareitamme seesteisten kaupunkimaiseman läpi, ja samalla päähenkilöt kohtaavat monenlaista kulkijaa: yksinäistä rokkaria joka ei välitä mistään, ala-asteihastuksen cosplay-diskossa, erikoisen taiteilijattaren ynnä muita. Jos Adrift in Tokyolle pitäisi löytää sielunkumppani musiikin maailmasta, niin valintani olisi Pomon I'm on Fire.
Fumiya ja Fukuhara puistossa, aloittamassa matkaansa
Elokuvan tunnelma ja kerronnan nopeus ovat rauhallisia, mutta eivät unettavia. Katsoja oppii tasaiseen tahtiin lisää päähenkilöiden hahmojen taustasta ja tunteista. Mitään ei ylidramatisoida esimerkiksi ylitunteellisen musiikin avulla, vaan näyttelijät osaavat nostattaa katsojan tunteet pintaan omalla, erinomaisella näyttelyllään. Kaikesta huokuu rakkaus elokuvan tekemiseen ja lopputuote on jotain jota on vaikea ilmaista sanoin, mutta kuvitelkaa näiden sanojen sekamelska täydellisessä harmoniassa: seesteisyys, komiikka, elämänmakuinen, syksyinen, surullinen, iloinen, arkinen, mystinen.
Sitä Adrift in Tokyo todella on.
Täytyy myöntää ettei ole kovin läheisesti itsekään tullut tutustuttua japanilaiseen elokuvakulttuuriin. Vai lasketaanko tähän Die Hard 2:n näkeminen japaniksi dubattuna?
VastaaPoistaPaitsi että stop the presses. Tätä kirjoittaessani havaitsin, että olen jopa yhden Kurosawan leffan nähnytkin (Ran, 1985)! Ei se kyllä mikään kovin erikoinen elokuva mielestäni ollut, mutta ihan katsottava kuitenkin.
Jotenkin on vaan syntynyt sellainen kuva, että nuo japanilaiset elokuvat ovat aina melko absurdeja kokemuksia, liekö sitten Survival Style 5+:n tai tuon blogipostauksen kuvan syytä/ansiota. Parhaimmillaan absurdit elokuvat ovat kyllä kovin mainioita (kuten SS5+), mutta samalla niillä on suurempi vaara flopata. Tai tällä ainakin selitän itselleni sen miksi ei kovin montaa japanilaista leffaa ole nähtynä =P.
Itse tiivistäisin asian jotenkin näin: japanilaiset elokuvat (joita olen nähnyt) yleensä painottavat yhtä ja samaa asiaa aina rankasti. Joko elokuvasta löytyy pelkkää ulkoista tyylittelyä tai sitten syvää draamaa, mutta muut osa-alueet unohtuvat hetkessä.
VastaaPoistaAjatellaanpa vaikka Ichi The Killeriä, joka oli ilmestyessään jokaisen hipsterin lempileffa (okei, hipster on helvetin huono sana tähän, mutta en aio pyyhkiä sitä). Leffa on, jälleen OMASTA MIELESTÄNI, pelkkää gurolla kikkailua joka on ihan ok juttu - muutaman minuutin. Jos vertaa Ichiä esim. Kill Billiin, niin onhan jälkimmäinen huommattavasti lähestyttävämpi ja monipuolisempi kokonaisuus, kuin yksiulotteinen gurosplätteri.
Muitakin esimerkkejä voisin löytää, mutta kuten sanottu: olen katsonut vasta jäävuoren huipun muutaman gramman verran japanilaisia elokuvia, joten en ole ehkä paras ihminen tästä väittelemään tohtorinhattua itselleni.