tiistai 1. helmikuuta 2011

Helmikuinen Desucon-pohdinta

Yleinen blogosfääri tuntuu nyt puhuvan kahdesta asiasta, eli DesuTalksista ja Anime-lehden päätoimittajan vaihdoksen vaikutuksista lehden sisältöön. Onneksi Isot Pojat™ ovat käsitelleet nämä aiheet enemmän tai vähemmän loppuun, joten en lähde kumpaakaan aiheeseen mitään väkinäistä tekstiä vääntämään sen enempää... eikä se johdu siitä, etten ollut DesuTalksissa tai lue Anime-lehteä!

Mutta ah, kesällä on taas Desucon, joka ei ole minua henkilökohtaisesti vielä koskaan pettänyt! Tällä kertaa esivalmistelut ovat omalta osaltani hyvässä mallissa: olen tilannut Coach Ohta -asun myyjältä, jolta ostin myös "klassisen" Gihren-asuni. Nyt enää toivon, että asu näyttää edes hieman siltä, kuin toivon sen näyttävän - pikkuvirheet on helppo paikata itse yksityiskohdilla ynnä muilla, mutta esim. värin ja mallin suhteen olen täysin myyjän armoilla. Niin, ja Converse-kengät pitäisi vielä ostaa, sekä kunnon pilotti-arskat! En kuitenkaan ole näistä kummastakaan niin huolestunut, koska kenkiä voi tilata Conversen nettisivuilta oikealla värillä ja mallilla varustettuna, ja pilottilaseja löytyy yleensä kesän kynnyksellä runsaasti alan kaupoista.

Coach Ohta, virallinen badass


Lisäbonuksena on vielä se, että onnistuimme ystävien kanssa varaamaan kaksi hotellihuonetta Lahdesta, eikä tällä kertaa tarvitse asustella 80 kilometrin päässä mökillä. Hyvä fiilis, koska tarpeen vaatiessa voimme mennä takaisin hotellihuoneeseen vaikka _minuutin_ välein, jos siltä tuntuu, eikä aamullakaan tarvitse herätä äärettömän aikaisin. Ihan vitun jepa, en voi edes tajuta vielä kuinka jepa! Mahdollisiin iltabileisiin ja/tai muuhun toimintaankin on nyt paljon helpompaa ja mukavampaa osallistua - ruokailusta nyt puhumattakaan.

Itse Desuconiinhan on myynnissä tänä vuonna vähemmän sisäänpääsylippuja kuin viime vuonna, joka on mielestäni myös hieno juttu. Näin voidaan välttää suurimmat ruuhkat, joita pääsi syntymään välillä jopa Sibeliustalon pääaulaan mm. jonotusten yhteydessä. Coniin on myös varmistettu kaksi Japanista saapuvaa kunniavierasta, joista Kohei Tanaka on ehdottomasti enemmän sydäntäni lähellä, koska mies on säveltänyt kappaleita useisiin lempisarjoihini kuten esim. Gunbusteriin ja GaoGaiGariin. Toivottavasti heikotusefekti ei ole yhtä paha kuin 2009, jolloin Tohru Furuyan nimikirjoitus aiheutti äärettömän kovan jännitysmomentin heikolle keholleni. Myönnän, olen hieman GAR Amuroa kohtaan!

Toivottavasti tämä alkukevään ylihype ja fanityttöilyni ei mene yli, ja nautin Desuconista yhtä paljon tulevana kesänä kuin aina aiemminkin. Tällä kertaa edes sään ei pitäisi aiheuttaa ongelmia, koska kyllä Coachin asu on huomattavasti mukavampi päällä, kuin Stalkerin kaasumaski ja taisteluvarustus.

Mon visage quand asuni onnistuu täydellisesti ja
Desucon ´11 on paras con koskaan!


maanantai 31. tammikuuta 2011

Gundam 00 - Awakening of the Trailblazer

Ennen kuin paneudumme Trailblazer-elokuvaan, on hyvä kerrata ensin mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtui. Celestial Being -terroristiryhmä Gundam-robotteineen halusi luoda maailmanrauhan ja lopettaa kolmen suurvaltion (Union eli Amerikka, AEU eli EU ja HRL eli Kiina) väliset sodat. Kaiken piti tapahtua käyttämällä Gundam-robotteja tuhoamaan tankkeja ym. sotakoneita sekä tuotantolaitoksia. Kolme suurinta valtiota lopulta yhdistyivät yhdeksi suureksi mahdiksi yhteisen Gundam-uhan edessä, ja lopulta Celestial Being tuli lyödyksi. Maailmaan tuli siis rauha, mutta sitä pidettiin yllä pakottavin keinoin - A-LAWS -erikoisjoukot aiheuttivat omille kansalaisilleen enemmän sortoa ja terroria, kuin aiemmat valtiot yhteensä. Kaiken taustalla olivat Innovadet ja heidän vihreätukkainen johtajansa, Ribbons Almark.


Niinpä Celestial Being koottiin uudelleen, tällä kertaa päättämään A-LAWSien ja Ribbonsin hirmuhallinnon aikakauden, jotta todellinen rauha saataisiin kansojen välille. Kaksikymmentä jaksoa ja muutama uusi Gundam-robotti myöhemmin pahojen luoma valtakoneisto tuhotaan ja tarinan päähenkilö, Setsuna F. Seiei, kehittyy luonnollisesti ensimmäiseksi oikeaksi Innovaattoriksi. Koko kahden kauden mittaisen sopan synnytti tiedemies nimeltä Aeolia Schenberg, joka ennaltanäki kaikki tapahtumat yli 200 vuotta ennen sarjan alkamista, joten hän loi Celestial Beingin ja Gundam-robotit toteuttamaan hänen salaista suunnitelmaansa.

Ribbons, you troll you


Tästä kohtaa alkaa Trailblazer. Ihmiskunta elää harmoniassa keskenään, A-LAWSit on lakkautettu ja ihmiskunnan armeijan kokoa on supistettu huomattavasti. Elämä on pelkkää rauhallista eloa.... VAI ONKO SITTENKÄÄN?

No eipä tietenkään. Avaruudesta nimittäin saapuvat ELS:it, muuntautumiskykyiset nestemetalliolennot (T-1000, anyone?). ELS:it yrittävät päästä kosketuksiin ihmisten kanssa, jotka osaavat käyttää kvanttiaivoaaltoja (eli siis nykyisten tai tulevien Innovaattoreiden kanssa). Valitettavasti näiden olioiden kosketus muuttaa ihmiset metallikasoiksi, joka on erittäin epämiellyttävä tapa kuolla. Lopulta ihmiskunnan avaruuslaivastosta lähetetään osasto vastaanottamaan ELS:ien pääjoukkoa, mutta samaa aikoo tehdä myös uudelleenkoottu Celestial Being. Siinä missä sotilaat pyrkivät tuhoamaan ELS:it, Setsuna tahtoo yrittää kommunikoida olentojen kanssa ja yrittää ymmärtää heidän tarkoitusperiään.

Kaiken kaikkiaan elokuva on kuin sekoitus Independence Dayta, Macross DYRL -elokuvaa ja Gundam-robotteja, joka varmasti kertoo jo jotain jos kyseisen elokuvan haluaa katsoa.

Mutta sitten syvällisempään tulkintaan. Trailblazer ei ole mielestäni hyvä elokuva, mutta ei huonokaan. Animaatio on laadukasta, vaikka välillä taistelukohtauksissa on aivan liikaa beamspämmäystä (ei tässä, koska Graham!), joka latistaa taisteluiden eeppistä tunnelmaa. Äänimaailma toimii myös vähintään keskinkertaisesti: ääninäyttelijät osaavat asiansa, ja (parhaat) taustamusiikit ovat uusia versioita sarjan hienoista kappaleista. Elokuvan juoni ja Gundam-nimi ovat Trailblazerin suurin komastuskivi.

Graham, kuinka oikeassa olitkaan...!

Suurimmassa osassa Gundam-sarjoja (ellei jopa kaikissa?) hyvät ja pahat hahmot ovat kaikki ihmisrodun edustajia, ja eri rotujen välinen taistelu on ollut enemmänkin Macrossin juttu. Jos Gundam-robotit olisi vaihdettu Macrossin Valkyrie fighter -hävittäjiin ja päähenkilöiden nimiä hieman muutettu, niin se voisi yhtä hyvin olla hyvä Stand Alone -elokuva Macross Frontier -sarjalle. Ainakin se olisi parempi tuotos kuin Frontierista oikeasti tehty recap-leffa. Itse 00-sarjan hahmoista olisi saanut kyllä oikeasti enemmän irti, jos juonta olisi muutettu esim. niin, että ihmiskunnan armeijan ensimmäinen aito Innovaattori, Descartes Shaman, olisi ollut pääpahana tai muuta vastaavaa. Tosin tällöin juoni olisi voinut muistuttaa liikaa sarjan kakkoskautta, mutta se olisi ollut enemmän Gundam, ja sitä fiilistä jäin kaipaamaan.

Loppujen lopulta kyse on siitä, mitä elokuvalla haluttiin sanoa. Tässäkin Gundam-tuotoksessa pyrittiin korostamaan miten muiden ymmärtäminen edistää rauhaa ynnä muuta, mutta rauhan välikappaleena toimivan Setsunan hahmoa olisi pitänyt painottaa vielä lisää ja vähentää beamspämmiä. Vaikka Setsuna ja Descartes ovat molemmat aitoja innovaattoreita, niin he suhtautuvat maailmaan ja ihmisiin täysin eri lailla: Setsuna haluaa ymmärtää ja auttaa eikä hän koe olevansa tavallisten ihmisten yläpuolella, kun taas Descartes Shaman (on kyllä miehekäs nimi kirjoittaa kokonaan) suhtautuu lähinnä halveksuen tavallisiin ihmisiin ja heidän ongelmiin - eli juuri kuten Ribbonskin aikoinaan sarjassa teki.

Tytöt tykkää herkist pojist!1

Vaikka Setsuna on rauhallinen nuorimies, niin tutkitaanpa mitä tyynen hahmon menneisyyteen kätkeytyy: Setsuna oli lapsisotilas Kurgisissa (~Iran?) sekä osa terroristijärjestöä. Lopulta lapsi-Setsunan piti tappaa omat vanhempansa todistaakseen uskonsa Jumalaan. Samainen terroristiryhmä räjäyttää toisen Celestial Being -jäsenen perheen. Lopulta Setsuna menettää uskonsa Jumalaan, kun hän kohtaa Ribbonsin ohjaaman Gundamin. Setsuna on tappanut lukuisia ihmisiä rauhan edistämisen nimessä, mutta hän on myös ollut voimaton auttamaan omia ystäviään. Vaikka Setsunasta tulikin Innovaattori, niin kaikki nämä menneisyyden haamut painavat hänen mieltään, ja niitä käsitellään vain lyhyesti Setsunan unessa. Tätä Setsunan traagista puolta olisi voitu helposti esitellä syvemmin - välillä tuntuu siltä, kuin Setsunan hahmokehityksen ohi haluttaisiin mennä pikakelauksella, vaikka sen pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin gigamiljoonan lasersäteen välke avaruudessa!

Tl;dr - Awakening of the Trailblazer on ihan ok leffa, mutta siinä olisi voinut olla aineksia paljon parempaan, kiitos hyvien hahmojen, animaation ja äänityön. Valitettavasti juoni kusi, LOL.

Ainiin, Andrei pelasti ärsyttävän hahmonsa tekemällä hienon teon. Siitä suuri plussa tekijöille.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Tunteita ja tulkintaa - Adrift in Tokyo

Myönnettäköön heti alkuun: en ole mikään suuri japanilaisen elokuva-alan asiantuntija. En ole nähnyt Seitsemää samuraita enkä rakastunut Akira Kurosawan jokaiseen piirteeseen. Aina joskus on kuitenkin hyvä katsoa jotain muutakin japanilaista tuotantoa, joka ei ole a) animea tai b) videopeli.

Adrift in Tokyo (Tenten) on tähän tarkoitukseen loistava valinta.

Fumiya Takemura (Joe Odagiri) on lakitieteiden opiskelija, joka on ajautunut velkakierteeseen. Miljoonan jenin saatavia tulee perimään Aiichiro Fukuhara (Tomokazu Miura), mutta Fumiyalla ei ole, luonnollisesti, rahaa maksaa takaisin. Tällöin Fukuhara lupaa maksaa Fumiyan velat, mutta yhdellä ehdolla - heidän pitää kävellä yhdessä Tokion läpi. Fumiya suostuu, koska hänellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Nopeahkon alun jälkeen elokuva ajautuu omanlaisensa tunnelmaan. Suurin mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti nuoren ja motivaatio-ongelmaisen nuorukaisen ja vanhan velkakiskurin dialogiin. Jutusteluihin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä mikään tunnu pakotetulta. Tyyli on tottakai usein koomillinen, mutta ei yltiöabsurdi. Ohjaaja osaa kuljettaa sankareitamme seesteisten kaupunkimaiseman läpi, ja samalla päähenkilöt kohtaavat monenlaista kulkijaa: yksinäistä rokkaria joka ei välitä mistään, ala-asteihastuksen cosplay-diskossa, erikoisen taiteilijattaren ynnä muita. Jos Adrift in Tokyolle pitäisi löytää sielunkumppani musiikin maailmasta, niin valintani olisi Pomon I'm on Fire.

Fumiya ja Fukuhara puistossa, aloittamassa matkaansa

Elokuvan tunnelma ja kerronnan nopeus ovat rauhallisia, mutta eivät unettavia. Katsoja oppii tasaiseen tahtiin lisää päähenkilöiden hahmojen taustasta ja tunteista. Mitään ei ylidramatisoida esimerkiksi ylitunteellisen musiikin avulla, vaan näyttelijät osaavat nostattaa katsojan tunteet pintaan omalla, erinomaisella näyttelyllään. Kaikesta huokuu rakkaus elokuvan tekemiseen ja lopputuote on jotain jota on vaikea ilmaista sanoin, mutta kuvitelkaa näiden sanojen sekamelska täydellisessä harmoniassa: seesteisyys, komiikka, elämänmakuinen, syksyinen, surullinen, iloinen, arkinen, mystinen.

Sitä Adrift in Tokyo todella on.

Paluu blogin pariin!

"Ok, olen palannut", kuten klassisesti sanoisin. Syksyn kouluelämän tuomat kiireet, muutto omaan asuntoon, joulut, uudetvuodet ynnä muut on nyt koettu - on siis turvallista sanoa, että blogin pitäminen tulee olemaan aktiivisempaa nyt kuin syksyllä.