Helmikuinen Desucon-pohdinta

Yleinen blogosfääri tuntuu nyt puhuvan kahdesta asiasta, eli DesuTalksista ja Anime-lehden päätoimittajan vaihdoksen vaikutuksista lehden sisältöön. Onneksi Isot Pojat™ ovat käsitelleet nämä aiheet enemmän tai vähemmän loppuun, joten en lähde kumpaakaan aiheeseen mitään väkinäistä tekstiä vääntämään sen enempää... eikä se johdu siitä, etten ollut DesuTalksissa tai lue Anime-lehteä!

Mutta ah, kesällä on taas Desucon, joka ei ole minua henkilökohtaisesti vielä koskaan pettänyt! Tällä kertaa esivalmistelut ovat omalta osaltani hyvässä mallissa: olen tilannut Coach Ohta -asun myyjältä, jolta ostin myös "klassisen" Gihren-asuni. Nyt enää toivon, että asu näyttää edes hieman siltä, kuin toivon sen näyttävän - pikkuvirheet on helppo paikata itse yksityiskohdilla ynnä muilla, mutta esim. värin ja mallin suhteen olen täysin myyjän armoilla. Niin, ja Converse-kengät pitäisi vielä ostaa, sekä kunnon pilotti-arskat! En kuitenkaan ole näistä kummastakaan niin huolestunut, koska kenkiä voi tilata Conversen nettisivuilta oikealla värillä ja mallilla varustettuna, ja pilottilaseja löytyy yleensä kesän kynnyksellä runsaasti alan kaupoista.

Coach Ohta, virallinen badass

Lisäbonuksena on vielä se, että onnistuimme ystävien kanssa varaamaan kaksi hotellihuonetta Lahdesta, eikä tällä kertaa tarvitse asustella 80 kilometrin päässä mökillä. Hyvä fiilis, koska tarpeen vaatiessa voimme mennä takaisin hotellihuoneeseen vaikka _minuutin_ välein, jos siltä tuntuu, eikä aamullakaan tarvitse herätä äärettömän aikaisin. Ihan vitun jepa, en voi edes tajuta vielä kuinka jepa! Mahdollisiin iltabileisiin ja/tai muuhun toimintaankin on nyt paljon helpompaa ja mukavampaa osallistua - ruokailusta nyt puhumattakaan.

Itse Desuconiinhan on myynnissä tänä vuonna vähemmän sisäänpääsylippuja kuin viime vuonna, joka on mielestäni myös hieno juttu. Näin voidaan välttää suurimmat ruuhkat, joita pääsi syntymään välillä jopa Sibeliustalon pääaulaan mm. jonotusten yhteydessä. Coniin on myös varmistettu kaksi Japanista saapuvaa kunniavierasta, joista Kohei Tanaka on ehdottomasti enemmän sydäntäni lähellä, koska mies on säveltänyt kappaleita useisiin lempisarjoihini kuten esim. Gunbusteriin ja GaoGaiGariin. Toivottavasti heikotusefekti ei ole yhtä paha kuin 2009, jolloin Tohru Furuyan nimikirjoitus aiheutti äärettömän kovan jännitysmomentin heikolle keholleni. Myönnän, olen hieman GAR Amuroa kohtaan!

Toivottavasti tämä alkukevään ylihype ja fanityttöilyni ei mene yli, ja nautin Desuconista yhtä paljon tulevana kesänä kuin aina aiemminkin. Tällä kertaa edes sään ei pitäisi aiheuttaa ongelmia, koska kyllä Coachin asu on huomattavasti mukavampi päällä, kuin Stalkerin kaasumaski ja taisteluvarustus.

Mon visage quand asuni onnistuu täydellisesti ja
Desucon ´11 on paras con koskaan!

Gundam 00 - Awakening of the Trailblazer

Ennen kuin paneudumme Trailblazer-elokuvaan, on hyvä kerrata ensin mitä alkuperäisessä sarjassa tapahtui. Celestial Being -terroristiryhmä Gundam-robotteineen halusi luoda maailmanrauhan ja lopettaa kolmen suurvaltion (Union eli Amerikka, AEU eli EU ja HRL eli Kiina) väliset sodat. Kaiken piti tapahtua käyttämällä Gundam-robotteja tuhoamaan tankkeja ym. sotakoneita sekä tuotantolaitoksia. Kolme suurinta valtiota lopulta yhdistyivät yhdeksi suureksi mahdiksi yhteisen Gundam-uhan edessä, ja lopulta Celestial Being tuli lyödyksi. Maailmaan tuli siis rauha, mutta sitä pidettiin yllä pakottavin keinoin - A-LAWS -erikoisjoukot aiheuttivat omille kansalaisilleen enemmän sortoa ja terroria, kuin aiemmat valtiot yhteensä. Kaiken taustalla olivat Innovadet ja heidän vihreätukkainen johtajansa, Ribbons Almark.

Niinpä Celestial Being koottiin uudelleen, tällä kertaa päättämään A-LAWSien ja Ribbonsin hirmuhallinnon aikakauden, jotta todellinen rauha saataisiin kansojen välille. Kaksikymmentä jaksoa ja muutama uusi Gundam-robotti myöhemmin pahojen luoma valtakoneisto tuhotaan ja tarinan päähenkilö, Setsuna F. Seiei, kehittyy luonnollisesti ensimmäiseksi oikeaksi Innovaattoriksi. Koko kahden kauden mittaisen sopan synnytti tiedemies nimeltä Aeolia Schenberg, joka ennaltanäki kaikki tapahtumat yli 200 vuotta ennen sarjan alkamista, joten hän loi Celestial Beingin ja Gundam-robotit toteuttamaan hänen salaista suunnitelmaansa.

Ribbons, you troll you

Tästä kohtaa alkaa Trailblazer. Ihmiskunta elää harmoniassa keskenään, A-LAWSit on lakkautettu ja ihmiskunnan armeijan kokoa on supistettu huomattavasti. Elämä on pelkkää rauhallista eloa.... VAI ONKO SITTENKÄÄN?

No eipä tietenkään. Avaruudesta nimittäin saapuvat ELS:it, muuntautumiskykyiset nestemetalliolennot (T-1000, anyone?). ELS:it yrittävät päästä kosketuksiin ihmisten kanssa, jotka osaavat käyttää kvanttiaivoaaltoja (eli siis nykyisten tai tulevien Innovaattoreiden kanssa). Valitettavasti näiden olioiden kosketus muuttaa ihmiset metallikasoiksi, joka on erittäin epämiellyttävä tapa kuolla. Lopulta ihmiskunnan avaruuslaivastosta lähetetään osasto vastaanottamaan ELS:ien pääjoukkoa, mutta samaa aikoo tehdä myös uudelleenkoottu Celestial Being. Siinä missä sotilaat pyrkivät tuhoamaan ELS:it, Setsuna tahtoo yrittää kommunikoida olentojen kanssa ja yrittää ymmärtää heidän tarkoitusperiään.

Kaiken kaikkiaan elokuva on kuin sekoitus Independence Dayta, Macross DYRL -elokuvaa ja Gundam-robotteja, joka varmasti kertoo jo jotain jos kyseisen elokuvan haluaa katsoa.

Mutta sitten syvällisempään tulkintaan. Trailblazer ei ole mielestäni hyvä elokuva, mutta ei huonokaan. Animaatio on laadukasta, vaikka välillä taistelukohtauksissa on aivan liikaa beamspämmäystä (ei tässä, koska Graham!), joka latistaa taisteluiden eeppistä tunnelmaa. Äänimaailma toimii myös vähintään keskinkertaisesti: ääninäyttelijät osaavat asiansa, ja (parhaat) taustamusiikit ovat uusia versioita sarjan hienoista kappaleista. Elokuvan juoni ja Gundam-nimi ovat Trailblazerin suurin komastuskivi.

Graham, kuinka oikeassa olitkaan...!

Suurimmassa osassa Gundam-sarjoja (ellei jopa kaikissa?) hyvät ja pahat hahmot ovat kaikki ihmisrodun edustajia, ja eri rotujen välinen taistelu on ollut enemmänkin Macrossin juttu. Jos Gundam-robotit olisi vaihdettu Macrossin Valkyrie fighter -hävittäjiin ja päähenkilöiden nimiä hieman muutettu, niin se voisi yhtä hyvin olla hyvä Stand Alone -elokuva Macross Frontier -sarjalle. Ainakin se olisi parempi tuotos kuin Frontierista oikeasti tehty recap-leffa. Itse 00-sarjan hahmoista olisi saanut kyllä oikeasti enemmän irti, jos juonta olisi muutettu esim. niin, että ihmiskunnan armeijan ensimmäinen aito Innovaattori, Descartes Shaman, olisi ollut pääpahana tai muuta vastaavaa. Tosin tällöin juoni olisi voinut muistuttaa liikaa sarjan kakkoskautta, mutta se olisi ollut enemmän Gundam, ja sitä fiilistä jäin kaipaamaan.

Loppujen lopulta kyse on siitä, mitä elokuvalla haluttiin sanoa. Tässäkin Gundam-tuotoksessa pyrittiin korostamaan miten muiden ymmärtäminen edistää rauhaa ynnä muuta, mutta rauhan välikappaleena toimivan Setsunan hahmoa olisi pitänyt painottaa vielä lisää ja vähentää beamspämmiä. Vaikka Setsuna ja Descartes ovat molemmat aitoja innovaattoreita, niin he suhtautuvat maailmaan ja ihmisiin täysin eri lailla: Setsuna haluaa ymmärtää ja auttaa eikä hän koe olevansa tavallisten ihmisten yläpuolella, kun taas Descartes Shaman (on kyllä miehekäs nimi kirjoittaa kokonaan) suhtautuu lähinnä halveksuen tavallisiin ihmisiin ja heidän ongelmiin - eli juuri kuten Ribbonskin aikoinaan sarjassa teki.

Tytöt tykkää herkist pojist!1

Vaikka Setsuna on rauhallinen nuorimies, niin tutkitaanpa mitä tyynen hahmon menneisyyteen kätkeytyy: Setsuna oli lapsisotilas Kurgisissa (~Iran?) sekä osa terroristijärjestöä. Lopulta lapsi-Setsunan piti tappaa omat vanhempansa todistaakseen uskonsa Jumalaan. Samainen terroristiryhmä räjäyttää toisen Celestial Being -jäsenen perheen. Lopulta Setsuna menettää uskonsa Jumalaan, kun hän kohtaa Ribbonsin ohjaaman Gundamin. Setsuna on tappanut lukuisia ihmisiä rauhan edistämisen nimessä, mutta hän on myös ollut voimaton auttamaan omia ystäviään. Vaikka Setsunasta tulikin Innovaattori, niin kaikki nämä menneisyyden haamut painavat hänen mieltään, ja niitä käsitellään vain lyhyesti Setsunan unessa. Tätä Setsunan traagista puolta olisi voitu helposti esitellä syvemmin - välillä tuntuu siltä, kuin Setsunan hahmokehityksen ohi haluttaisiin mennä pikakelauksella, vaikka sen pitäisi olla paljon tärkeämpää kuin gigamiljoonan lasersäteen välke avaruudessa!

Tl;dr - Awakening of the Trailblazer on ihan ok leffa, mutta siinä olisi voinut olla aineksia paljon parempaan, kiitos hyvien hahmojen, animaation ja äänityön. Valitettavasti juoni kusi, LOL.

Ainiin, Andrei pelasti ärsyttävän hahmonsa tekemällä hienon teon. Siitä suuri plussa tekijöille.

Tunteita ja tulkintaa - Adrift in Tokyo

Myönnettäköön heti alkuun: en ole mikään suuri japanilaisen elokuva-alan asiantuntija. En ole nähnyt Seitsemää samuraita enkä rakastunut Akira Kurosawan jokaiseen piirteeseen. Aina joskus on kuitenkin hyvä katsoa jotain muutakin japanilaista tuotantoa, joka ei ole a) animea tai b) videopeli.

Adrift in Tokyo (Tenten) on tähän tarkoitukseen loistava valinta.

Fumiya Takemura (Joe Odagiri) on lakitieteiden opiskelija, joka on ajautunut velkakierteeseen. Miljoonan jenin saatavia tulee perimään Aiichiro Fukuhara (Tomokazu Miura), mutta Fumiyalla ei ole, luonnollisesti, rahaa maksaa takaisin. Tällöin Fukuhara lupaa maksaa Fumiyan velat, mutta yhdellä ehdolla - heidän pitää kävellä yhdessä Tokion läpi. Fumiya suostuu, koska hänellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa.

Nopeahkon alun jälkeen elokuva ajautuu omanlaisensa tunnelmaan. Suurin mielenkiinto kohdistuu luonnollisesti nuoren ja motivaatio-ongelmaisen nuorukaisen ja vanhan velkakiskurin dialogiin. Jutusteluihin kuuluu kaikkea maan ja taivaan väliltä, eikä mikään tunnu pakotetulta. Tyyli on tottakai usein koomillinen, mutta ei yltiöabsurdi. Ohjaaja osaa kuljettaa sankareitamme seesteisten kaupunkimaiseman läpi, ja samalla päähenkilöt kohtaavat monenlaista kulkijaa: yksinäistä rokkaria joka ei välitä mistään, ala-asteihastuksen cosplay-diskossa, erikoisen taiteilijattaren ynnä muita. Jos Adrift in Tokyolle pitäisi löytää sielunkumppani musiikin maailmasta, niin valintani olisi Pomon I'm on Fire.

Fumiya ja Fukuhara puistossa, aloittamassa matkaansa

Elokuvan tunnelma ja kerronnan nopeus ovat rauhallisia, mutta eivät unettavia. Katsoja oppii tasaiseen tahtiin lisää päähenkilöiden hahmojen taustasta ja tunteista. Mitään ei ylidramatisoida esimerkiksi ylitunteellisen musiikin avulla, vaan näyttelijät osaavat nostattaa katsojan tunteet pintaan omalla, erinomaisella näyttelyllään. Kaikesta huokuu rakkaus elokuvan tekemiseen ja lopputuote on jotain jota on vaikea ilmaista sanoin, mutta kuvitelkaa näiden sanojen sekamelska täydellisessä harmoniassa: seesteisyys, komiikka, elämänmakuinen, syksyinen, surullinen, iloinen, arkinen, mystinen.

Sitä Adrift in Tokyo todella on.

Paluu blogin pariin!

"Ok, olen palannut", kuten klassisesti sanoisin. Syksyn kouluelämän tuomat kiireet, muutto omaan asuntoon, joulut, uudetvuodet ynnä muut on nyt koettu - on siis turvallista sanoa, että blogin pitäminen tulee olemaan aktiivisempaa nyt kuin syksyllä.

DS-pelikokemus - Infinite Space

Ostin Infinite Spacen jo aikaa sitten, muistaakseni viime vuoden loppupuolella. Innoituksen sain 4chanista, jossa osa ihmisistä kehui peliä erittäin loistokkaaksi avaruusoopperaksi, joten pakkohan siihen oli itse tutustua. Myös huokea hinta auttoi asiaa, maksoin pelistä muistaakseni 29€ Play.comissa.

Infinte Spacen päähenkilönä toimii Yuri-poika, joka tahtoo kovasti seikkailla avaruudessa. Heti alussa hän saakin apua avaruuspiraattineito-Nialta, joka toimii Yurin "lähettäjänä" avaruuteen, eli kustantaa hänelle pienen aluksen. Alussa pelaaja oppii lentämään eri planeettojen välillä sekä alustenvälisen taistelun salat. Hieman myöhemmin mukaan seikkailuun astuu Yurin sisko Kira, sekä kolossaaliset 150 muuta hahmoa, joita voi määrätä erilaisiin tehtäviin aluksella. Tarinaa pelissä on valtavasti, ja se kasvaa sopivin väliajoin - ensin pelaaja on loukussa avaruuden junttilassa, myöhemmin piirejä laajennetaan vähän enemmän ja Small Magellanic Cloud tulee tutuksi. Samaan aikaan ostetaan uusia aluksia, värvätään lisää ihmisiä miehistöön ja mätetään kivi-paperi-sakset -tyylistä meleesotaa piraatteja vastaan.

Yuri ja Nia lähtemässä avaruuteen

Ydinjuonen kuljettajina toimivat aluksi Epitaphit. Nämä mystiset kuutiot ovat haluttuja muinaismuistoja, ja Yuri on saanut haltuunsa yhden (jonka tosin universumin kovin piraattiäijä, Valantin, varastaa). Myös ilkeä ja jättimäisen suuri Lugovalos-valtio haluaa hankkia käyttöönsä Epitapheja, jonka takia lugovaloksen armada aikookin valloittaa koko tunnetun avaruuden ikeensä alle. Galaksien ja useiden ihmisten kohtalot kuljettavat sankariamme eteenpäin, kunnes koittaa pelin henkinen puoliväli - Yuri lähtee Large Magellanic Cloudiin eli ISOJEN POIKIEN GALAKSIIN, jossa hänet ja hänen miehistönsä vangitaan välittömästi kymmeneksi vuodeksi.

Vankilaplaneetalta tietenkin vapaudutaan pois ja omat varusteet sekä alukset saadaan takaisin. Samaan aikaan juoni alkaa puksuttaa taas eteenpäin kohtuullista ja tasaista vauhtia. Uusia aluksia, alusten osia ja aseita lyödään eteen runsaasti ja jokainen pelaaja varmasti saa tehtyä mieleisensä yhdistelmän. Itse suosin suurimman osan ajasta neljän battleshipin ja yhden anti-hävittäjäcruiserin käyttämistä, mutta loppuvaiheessa kavensin alusten määrän neljään ja vaihdoin cruiserin suurimman luokan lentotukialukseen. Tällä yhdistelmällä kaatuivat kolme viimeistä loppuvastustajaa kohtuullisen helposti, vaikka välillä tiukatkin hetket olivat lähellä.

Ei Infinite Space silti täydellinen ole. Peli lyö välillä eteen todella halpamaisia kuolemia, joita ei voi mitenkään tietää ennalta tai estää, jos sattuu valitsemaan väärän vaihtoehdon. Ainut keino suojautua pelin persehattuilulta, ja omalta peppukipeydeltä, on tallentaa peli usein. Pelissä ei myöskään ole minkäänlaista lokijärjestelmää, joten on todella ärsyttävää jatkaa pelaamista muutaman kuukauden jälkeen ja arvuutella, että mihin olikaan menossa. Loppuvaiheessa jouduin katsomaan kaksi kertaa walkthrougheista neuvoa, koska peli ei mitenkään neuvonut mihin useasta tusinasta planeettoja olisi pitänyt mennä, saatika olisiko pitänyt puhua jollekulle.

Todenmukainen kuva

Itse pelin pelaamiseen minulta meni n. 45 tuntia, josta varmaan 5-10 tuntia on turhaa grindausta ja DS:n päälläpitoa. Uskallan kuitenkin väittää, että jokaiselta ensikertalaiselta peliin menee vähintään 30+ tuntia, joka on mielestäni sopivan kohtuullinen aika DS-peliksi. Samalla pelaaja ehtii kiintyä huimaan henkilögalleriaan, jota verotetaan aika-ajoin sopivan dramaattisilla kuolemilla. Omia suosikkihahmojani olivat bishounen-amiraali Lord Roth, Regeinlandin Schneizerien veljekset (EX-LASER HOLY FUCK!), Lugovaloksen keisari sekä viimeisimpänä Valantin. Suosittelen Infinite Spacea kaikille hyvien avaruuspelien sekä DS:n omistaville ihmisille. Lopuksi vielä fiilistelybiisi, olkaa hyvät.

Valantin heittelemässä näkymättömiä palloja.jpg

Red Dead Redemption - Hellettä, ammuskelua ja tunnelmointia

Taas on pieni tovi vierähtänyt edellisestä tekstistä, ja syy selviää otsikosta. Red Dead Redemption on Rockstarin uusin peli, jossa pelaaja ohjaa John Marstonia. Marston on entinen rikollisjengin jäsen joka yritti paeta entistä elämäänsä, mutta liittovaltion agentit päättivät toisin - Marston saa perheensä takaisin vain, jos hän pidättää tai tappaa entiset jengiläisensä. Näistä asetelmista peli lähtee liikkeelle, enkä oikeastaan enempää halua juonesta spoilatakaan.

Itse peli on GTA-sarjan jälkeläinen, ja useimmat pelaajat ovat kontrollien kanssa kuin kotonaan. Itse ainakin opin hevosella ratsastamisen, lassoamisen, ampumisen ynnä muut lännenmiehen peruskikat hyvin nopeasti. Samankaltaisuudet GTA:n kanssa (onneksi) jäävätkin siihen. Mielestäni GTA:n hohto on ropissut aika tavalla San Andreaksen jälkeen, eikä sarjan neljäs osa jaksanut loppujen lopulta koukuttaa. Ajaminen suurkaupungissa oli usein vaivalloista, Niko Bellicin hahmo ei hirveästi vedonnut ja suurin osa sivuhenkilöistäkin oli geneerisen yksiulotteisia - roidimies huusi paljon ja serkku oli ärsyttävä epäonnistuja, joka soitteli keilaamaan viiden minuutin välein. Jotkut pitivät, minä en. RDR puolestaan tarjoilee kohtuullisesti avointa maastoa, jossa yksinäinen cowboy voi pohdiskella elämää rikollisia jahdatessaan. John Marston ei hirveästi puhua pukahda alussa, mutta lopulta hänen taustatarinansa aukeaa enemmän ja enemmän, jolloin pelaaja luonnollisesti tahtoo vain lisää. Sivuhenkilöistä kaikki ovat enemmän tai vähemmän muistettavia, eikä joukossa ole liian monta hullua.

Pelin ympäristöt ovat kaikki komeaa länkkärimaisemaa, jotka hivelevät silmiä ja sielua. Kuuma aurinko, rankat ukkosmyrskyt ja pimeät yöt luovat sopivasti ilmastollisia oloja, olematta kuitenkaan koskaan liioiteltuja. Puskien ja kaktusten juurella vipeltää jos jonkinmoista pientä ja suurta eläinvalikoimaa, jotka Marston voi ampua ja nylkeä. Nahat ynnä muut pelaaja voi myydä kaupassa kohtuulliseen hintaan. Metsästyksen ohella on myös muita erilaisia pieniä tehtäviä, kuten kaupungin yöllinen vartiointi, kaksintaistelut, hevosten kesyttäminen, karjanajaminen, roistojen tuominen oikeuden eteen, sorrettujen auttaminen ynnä muuta. Näiden kaikkien lisäksi on myös erityisiä stranger-missioita, joita pelissä on yhteensä 18. Nämä ovat missioita pienimuotoisempia tehtäviä, jotka voivat kestää muutaman minuutin tai jakautua useampaan hieman suurempaan pätkään, jolloin yksittäisten sivuhahmojen tarina saadaan päätökseen.

Red Dead Redemption nousee silti huippupelien luokkaan tunnelman, juonen ja äänimaailman ansioista. Koko peli tuntuu juuri sellaiselta, miltä mielestäni kyseisen genren pelin pitäisikin tuntua. Kaikkea ei ole viety karikatyyrimäisesti äärimmäisyyksiin kuten GTA:ssa, joka on hyvä asia. Juoni on tarpeeksi selkeä ja motivoiva, mutta kuitenkin myös sopivaa rönsyilyä ja sivutehtävien tekoa piisaa. John Marston on vain yksinkertaisesti sanottuna hieno mies, joka tietää ja tuntee itsensä, mutta ei machoile eikä lyö yli missään vaiheessa. Marstonin suurin motivaatio ja innoittaja on jatkuvasti hänen panttivankina oleva perhe, eikä suinkaan lapsellinen kosto entisille tovereille. Parhaimmissa kohtauksissa peliympäristö ja Marston ovat jopa verrattavissa toisiinsa - sekä villi länsi että Marston joutuvat molemmat muuttumaan uusien aikojen saapuessa vauhdilla, eikä siitä muutoksesta välttämättä kumpikaan selviä hengissä, mutta molempien on silti yritettävä muuttua. Valitettavasti yhtään syvällisempi pohdinta pakottaisi spoilaamaan, joten jätän tämän hekumallisen sohvafilosofoinnin tähän.

Soundtrack on erittäin rautainen paketti. Taustamusiikit sopivat kohtauksiin hyvin, eivätkä koskaan tule häiritsevästi esiin. Itse kappaleet ovat sopiva fuusio modernia pelimusiikkia ja Ennio Morriconelle kumartamista, hyvä näin. Muutamassa kohdassa pelin ääniefektit hiljenevät, ja lauletut taustakappaleet nostetaan taustalta esiin, joka luo näin erittäin tunnepitoisia kohtauksia. Näistä ensimmäinen tulee, kun John Marston saapuu Meksikoon rötösherroja jahdatessaan, ja toinen myöhemmin Amerikan kylmissä maisemissa.

Pelistä siis tosiaan huomaa, että tekijät ovat laittaneet paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta pelin eteen. Jos kaikki pelit tehtäisiin samalla pieteetillä kuin RDR, niin emme tarvitsisi enää elokuvia. Suosittelen peliä lämpimästi kaikille hyvien tarinoiden ja hyvien pelien ystäville, jotka ovat kyllästyneet itseään toistaviin modereneihin sotapeleihin.

tämä peli ei tätä erikoisempaa kuvaa tarvitse, se on vain niin hyvä!

Lol Apua!

Uudet jakopainikkeet saapuivat Saundersin Asioihin. Nauttikaa ja ilmiantakaa, jos siltä tuntuu!