DS-pelikokemus - Infinite Space

Ostin Infinite Spacen jo aikaa sitten, muistaakseni viime vuoden loppupuolella. Innoituksen sain 4chanista, jossa osa ihmisistä kehui peliä erittäin loistokkaaksi avaruusoopperaksi, joten pakkohan siihen oli itse tutustua. Myös huokea hinta auttoi asiaa, maksoin pelistä muistaakseni 29€ Play.comissa.

Infinte Spacen päähenkilönä toimii Yuri-poika, joka tahtoo kovasti seikkailla avaruudessa. Heti alussa hän saakin apua avaruuspiraattineito-Nialta, joka toimii Yurin "lähettäjänä" avaruuteen, eli kustantaa hänelle pienen aluksen. Alussa pelaaja oppii lentämään eri planeettojen välillä sekä alustenvälisen taistelun salat. Hieman myöhemmin mukaan seikkailuun astuu Yurin sisko Kira, sekä kolossaaliset 150 muuta hahmoa, joita voi määrätä erilaisiin tehtäviin aluksella. Tarinaa pelissä on valtavasti, ja se kasvaa sopivin väliajoin - ensin pelaaja on loukussa avaruuden junttilassa, myöhemmin piirejä laajennetaan vähän enemmän ja Small Magellanic Cloud tulee tutuksi. Samaan aikaan ostetaan uusia aluksia, värvätään lisää ihmisiä miehistöön ja mätetään kivi-paperi-sakset -tyylistä meleesotaa piraatteja vastaan.

Yuri ja Nia lähtemässä avaruuteen

Ydinjuonen kuljettajina toimivat aluksi Epitaphit. Nämä mystiset kuutiot ovat haluttuja muinaismuistoja, ja Yuri on saanut haltuunsa yhden (jonka tosin universumin kovin piraattiäijä, Valantin, varastaa). Myös ilkeä ja jättimäisen suuri Lugovalos-valtio haluaa hankkia käyttöönsä Epitapheja, jonka takia lugovaloksen armada aikookin valloittaa koko tunnetun avaruuden ikeensä alle. Galaksien ja useiden ihmisten kohtalot kuljettavat sankariamme eteenpäin, kunnes koittaa pelin henkinen puoliväli - Yuri lähtee Large Magellanic Cloudiin eli ISOJEN POIKIEN GALAKSIIN, jossa hänet ja hänen miehistönsä vangitaan välittömästi kymmeneksi vuodeksi.

Vankilaplaneetalta tietenkin vapaudutaan pois ja omat varusteet sekä alukset saadaan takaisin. Samaan aikaan juoni alkaa puksuttaa taas eteenpäin kohtuullista ja tasaista vauhtia. Uusia aluksia, alusten osia ja aseita lyödään eteen runsaasti ja jokainen pelaaja varmasti saa tehtyä mieleisensä yhdistelmän. Itse suosin suurimman osan ajasta neljän battleshipin ja yhden anti-hävittäjäcruiserin käyttämistä, mutta loppuvaiheessa kavensin alusten määrän neljään ja vaihdoin cruiserin suurimman luokan lentotukialukseen. Tällä yhdistelmällä kaatuivat kolme viimeistä loppuvastustajaa kohtuullisen helposti, vaikka välillä tiukatkin hetket olivat lähellä.

Ei Infinite Space silti täydellinen ole. Peli lyö välillä eteen todella halpamaisia kuolemia, joita ei voi mitenkään tietää ennalta tai estää, jos sattuu valitsemaan väärän vaihtoehdon. Ainut keino suojautua pelin persehattuilulta, ja omalta peppukipeydeltä, on tallentaa peli usein. Pelissä ei myöskään ole minkäänlaista lokijärjestelmää, joten on todella ärsyttävää jatkaa pelaamista muutaman kuukauden jälkeen ja arvuutella, että mihin olikaan menossa. Loppuvaiheessa jouduin katsomaan kaksi kertaa walkthrougheista neuvoa, koska peli ei mitenkään neuvonut mihin useasta tusinasta planeettoja olisi pitänyt mennä, saatika olisiko pitänyt puhua jollekulle.

Todenmukainen kuva

Itse pelin pelaamiseen minulta meni n. 45 tuntia, josta varmaan 5-10 tuntia on turhaa grindausta ja DS:n päälläpitoa. Uskallan kuitenkin väittää, että jokaiselta ensikertalaiselta peliin menee vähintään 30+ tuntia, joka on mielestäni sopivan kohtuullinen aika DS-peliksi. Samalla pelaaja ehtii kiintyä huimaan henkilögalleriaan, jota verotetaan aika-ajoin sopivan dramaattisilla kuolemilla. Omia suosikkihahmojani olivat bishounen-amiraali Lord Roth, Regeinlandin Schneizerien veljekset (EX-LASER HOLY FUCK!), Lugovaloksen keisari sekä viimeisimpänä Valantin. Suosittelen Infinite Spacea kaikille hyvien avaruuspelien sekä DS:n omistaville ihmisille. Lopuksi vielä fiilistelybiisi, olkaa hyvät.

Valantin heittelemässä näkymättömiä palloja.jpg

Red Dead Redemption - Hellettä, ammuskelua ja tunnelmointia

Taas on pieni tovi vierähtänyt edellisestä tekstistä, ja syy selviää otsikosta. Red Dead Redemption on Rockstarin uusin peli, jossa pelaaja ohjaa John Marstonia. Marston on entinen rikollisjengin jäsen joka yritti paeta entistä elämäänsä, mutta liittovaltion agentit päättivät toisin - Marston saa perheensä takaisin vain, jos hän pidättää tai tappaa entiset jengiläisensä. Näistä asetelmista peli lähtee liikkeelle, enkä oikeastaan enempää halua juonesta spoilatakaan.

Itse peli on GTA-sarjan jälkeläinen, ja useimmat pelaajat ovat kontrollien kanssa kuin kotonaan. Itse ainakin opin hevosella ratsastamisen, lassoamisen, ampumisen ynnä muut lännenmiehen peruskikat hyvin nopeasti. Samankaltaisuudet GTA:n kanssa (onneksi) jäävätkin siihen. Mielestäni GTA:n hohto on ropissut aika tavalla San Andreaksen jälkeen, eikä sarjan neljäs osa jaksanut loppujen lopulta koukuttaa. Ajaminen suurkaupungissa oli usein vaivalloista, Niko Bellicin hahmo ei hirveästi vedonnut ja suurin osa sivuhenkilöistäkin oli geneerisen yksiulotteisia - roidimies huusi paljon ja serkku oli ärsyttävä epäonnistuja, joka soitteli keilaamaan viiden minuutin välein. Jotkut pitivät, minä en. RDR puolestaan tarjoilee kohtuullisesti avointa maastoa, jossa yksinäinen cowboy voi pohdiskella elämää rikollisia jahdatessaan. John Marston ei hirveästi puhua pukahda alussa, mutta lopulta hänen taustatarinansa aukeaa enemmän ja enemmän, jolloin pelaaja luonnollisesti tahtoo vain lisää. Sivuhenkilöistä kaikki ovat enemmän tai vähemmän muistettavia, eikä joukossa ole liian monta hullua.

Pelin ympäristöt ovat kaikki komeaa länkkärimaisemaa, jotka hivelevät silmiä ja sielua. Kuuma aurinko, rankat ukkosmyrskyt ja pimeät yöt luovat sopivasti ilmastollisia oloja, olematta kuitenkaan koskaan liioiteltuja. Puskien ja kaktusten juurella vipeltää jos jonkinmoista pientä ja suurta eläinvalikoimaa, jotka Marston voi ampua ja nylkeä. Nahat ynnä muut pelaaja voi myydä kaupassa kohtuulliseen hintaan. Metsästyksen ohella on myös muita erilaisia pieniä tehtäviä, kuten kaupungin yöllinen vartiointi, kaksintaistelut, hevosten kesyttäminen, karjanajaminen, roistojen tuominen oikeuden eteen, sorrettujen auttaminen ynnä muuta. Näiden kaikkien lisäksi on myös erityisiä stranger-missioita, joita pelissä on yhteensä 18. Nämä ovat missioita pienimuotoisempia tehtäviä, jotka voivat kestää muutaman minuutin tai jakautua useampaan hieman suurempaan pätkään, jolloin yksittäisten sivuhahmojen tarina saadaan päätökseen.

Red Dead Redemption nousee silti huippupelien luokkaan tunnelman, juonen ja äänimaailman ansioista. Koko peli tuntuu juuri sellaiselta, miltä mielestäni kyseisen genren pelin pitäisikin tuntua. Kaikkea ei ole viety karikatyyrimäisesti äärimmäisyyksiin kuten GTA:ssa, joka on hyvä asia. Juoni on tarpeeksi selkeä ja motivoiva, mutta kuitenkin myös sopivaa rönsyilyä ja sivutehtävien tekoa piisaa. John Marston on vain yksinkertaisesti sanottuna hieno mies, joka tietää ja tuntee itsensä, mutta ei machoile eikä lyö yli missään vaiheessa. Marstonin suurin motivaatio ja innoittaja on jatkuvasti hänen panttivankina oleva perhe, eikä suinkaan lapsellinen kosto entisille tovereille. Parhaimmissa kohtauksissa peliympäristö ja Marston ovat jopa verrattavissa toisiinsa - sekä villi länsi että Marston joutuvat molemmat muuttumaan uusien aikojen saapuessa vauhdilla, eikä siitä muutoksesta välttämättä kumpikaan selviä hengissä, mutta molempien on silti yritettävä muuttua. Valitettavasti yhtään syvällisempi pohdinta pakottaisi spoilaamaan, joten jätän tämän hekumallisen sohvafilosofoinnin tähän.

Soundtrack on erittäin rautainen paketti. Taustamusiikit sopivat kohtauksiin hyvin, eivätkä koskaan tule häiritsevästi esiin. Itse kappaleet ovat sopiva fuusio modernia pelimusiikkia ja Ennio Morriconelle kumartamista, hyvä näin. Muutamassa kohdassa pelin ääniefektit hiljenevät, ja lauletut taustakappaleet nostetaan taustalta esiin, joka luo näin erittäin tunnepitoisia kohtauksia. Näistä ensimmäinen tulee, kun John Marston saapuu Meksikoon rötösherroja jahdatessaan, ja toinen myöhemmin Amerikan kylmissä maisemissa.

Pelistä siis tosiaan huomaa, että tekijät ovat laittaneet paljon aikaa, vaivaa ja rakkautta pelin eteen. Jos kaikki pelit tehtäisiin samalla pieteetillä kuin RDR, niin emme tarvitsisi enää elokuvia. Suosittelen peliä lämpimästi kaikille hyvien tarinoiden ja hyvien pelien ystäville, jotka ovat kyllästyneet itseään toistaviin modereneihin sotapeleihin.

tämä peli ei tätä erikoisempaa kuvaa tarvitse, se on vain niin hyvä!